Aurinko hellii. On lämmin, luonto humahti vihreäksi hetkessä.
On vastustamaton tarve istahtaa paisteeseen, edes hetkeksi. Tiedän kyllä, ettei itseään pidä grillata, vaan parasta on esimerkiksi puutarhan hoito, liikkuminen auringossa.
Mutta jo muutama paisteinen päivä luo kasvoille ja kaulalle väriä. Ruskettavia säteitä on ilmassa, varjossakin niin paljon, että ulkoilu näkyy.
Ja nyt ymmärrän, miksi auringosta varoitetaan! Jokainen ryppy korostuu ja aamu aamulta peilistä katsoo edesmennyt äitini.
Olin kovin iloinen hankkiessani piilolasit. Ei pokia, leikittelyä aurinkolaseilla, helppoa... Mutta sitten - laitoin piilarit silmiin ja olin saada sydärin. Joka ikinen ryppy suorastaan alleviivasi itseään kasvoissani. Kun vähän päätä käänsi, niitä näkyi lisää ja lisää.
Ihminen on niin vanha kuin tuntee olevansa. Totta, mutta vanhenemisen ulkoisille merkaille ei voi mitään vaikka kuinka yrittäisi itseään hoitaa. Rinnat eivät iän myötä kasva, ne vain saavat varret. Bulldogin suupielipoimut kasvavat maan vetovoimasta kohti varpaita. Ilmeryppyjä silmäkulmissa ei enää voi selittää, variksenvarpaat mikä variksenvarpaat!
En tunne itseäni vanhaksi, hädin tuskin aikuiseksi. Mutta peili, johon katsomista yritän välttää, kertoo toista. Kuten olen aikaisemmin todennut, tulee yhä useammin mieleen "muista ikäsi"!
Olisiko siis parempi välttää aurinkoa esimerkiksi parasollin alla piileskellen? Varjossa istuen? Ei kai kuitenkaan sisällä? Miten siis selvitä kesästä?
Iho ei unohda eikä anna anteeksi. Huono hoito nuorena, palamiset auringossa kostautuvat vanhena. Joku tosin väittää, että myös geenit vaikuttavat. No, meidän suvussa on hyvin ryppyisiä geenejä.
Mistä löytyisi se ihmeaine, joka auttaisi antamaan vaan mennä? Vaivaako minua turhamaisuus? Kai on vaan pakko hyväksyä niin ikä, rypyt ja krempatkin. Ihmeainetta ei vielä ole keksitty.
Taidanpa mennä pihalle lukemaan!
