kauneus – HA!

Mainitsin aikaisemmin, etten halua katsoa peiliin. No sen verran pitää mainita, että katson vain tarpeellisen määrän.
Yritän hoitaa itseäni, mutta joskus luulen olevani hyvinkin nokkela yrityksissäni.

Kaikki naiset tietävät, että silmäpussien pikahoitona peräpukamavoide on paras. Aivan. Minä siis asiaa mietittyäni keksin, että koska peräpukamavoide supistaa silmäpussit, se varmaan auttaisi myös leukahelttaan.

Väärin!

Ei se auta. Olen kokeillut. Otin oikein kunnon latingin voidetta ja hieroin hyvin helttaani. Jonkun ajan kuluttua unohdin kokeilun – mutta seuraavana päivänä muistin, erittäin hyvin.
Leukani alla oli suuri, särkevä ja tykyttävä patti. Se ei ollut finni, se oli oikea kunnon ajos eli paise.
Ja se oli siinä kauan. Kohtaa särki pari viikkoa.
En kokeile sitä enää.

No, sanottakoon heti, että epäonnistunut toinen kokeiluni kosi niin ikään kasvoja. Omega3 kalaöljy tekee hyvää iholle. Aivan, sen voi lukea joka ikisestä lehdestä mainoksina.
En voi kuitenkaan käyttää kalaöljyä, on se sitten kalanmaksaa, -lihaa, grilliä, mitä tahansa kalaan liittyvää.
Siksi ajattelin käyttää sitä ulkoisesti.

Kalaöljykapseleita oli kaapissa koiria varten. Otin pari kapselia, rikoin ne ja hieroin öljyn kasvoihini. Hyvin levittyi. Mutta se haju.

Haju iski tajuntaani ensin hitaasti, sitten kerralla kolahtaen. Haju oli kamala, vanhan pilaantuneen kalan haju… Se ei lähtenyt pois, ei vaikka kuinka pesi.

Kun tyttäreni tuli alakertaan, koko mökki haisi kuin kalanperkauslaitoksen taukotupa. Hän kysyi varoen: ”Syödäänkö me tänään kalaa?”. Ilmeestä näki, että hän oli valmistautunut sanomaan menevänsä kaverien luo.

Oli pakko tunnustaa tekoseni. Hän ehdotti terässaippualla pesua, ja se vähän hajua laannutti.
Tämä tapahtui eilen. Tänään en enää ihan kovasti hajua tunne. Ehkä olen tottunut siihen.
Terveisin vanha turska!

vilkutuksia

Kaikki minut paremmin tuntevat tietävät, että vilkutan yöllä tähtikirkkaalle taivaalle. Tyttärieni mielestä se on hurjan noloa.
Mutta sillä on vissi tarkoitus.

Taivaalla lentää lukemattomia satelliitteja. Tähtikirkkaana yönä niitä voi bongata risteilemässä sinne tänne.
Satelliitti on tasainen valo, joka liikkuu yli näkökentän. Joskus niistä vilahtaa kirkkaampi valo, kun ne kuvaavat maahan.

Jotkut väittävät, että satelliittien kuvista saadaan suurennettua jopa se, mitä savukemerkkiä pihalla poltat. Eli siis aika tarkkoja kuvia.

No, mieti, että on laboratorio, oli se sitten Usassa tai Venäjällä tai missä tahansa maassa. Siellä vanha harmaa mies tutkii kuvia päivästä, viikosta, vuodesta toiseen. Pöly laskeutuu hänen harteilleen. Iho käy kalpeaksi päivänvalon puutteesta. Kuvat ovat tietenkin salaisia ja laboratorio on kellarissa.

Mies tutkii verestävillä silmillään kuvan toisensa jälkeen. Ja yhtäkkiä hänen käteensä osuu kuva, jossa minä iloisesti vilkutan hänelle.
Ehkä hänkin tulee iloiseksi ja jaksaa taas plarata kuvia seuraavat vuodet!

sukkasaari

Oletko koskaan miettinyt, minne päätyvät kaikki pesussa häviävät sukat? Tai mustekynät, tai savukkeensytyttimet?
Jossain niiden täytyy olla, eiväthän ne maailmasta katoa.

Jos sukat todella menevät viemäriin pesuveden mukana, eivät ne silti olemattomiin katoa.
Jossain siis pitää olla kokonainen sukkavuori tai mereen muodostunut saari parittomista sukista.
Ja sytyttimistä. Ja kynistä.
Mutta missä ne ovat? Ja ovatko ne samassa paikassa?

liikaa sanoja

Kieli köyhtyy koko ajan. Matkapuhelimien tekstiviestimahdollisuus on edesauttanut asiaa huikeasti. Sääli! Erityisesti nuorten kohdalla chattaaminen ei varmaankaan avarra kielen käyttöä. Ootko mun kaa?
Kaikki kirjeissä käytetty kuvailu, maalailu ja erilaisten ilmausten rikas käyttö on kadonnut tyyst tykkenään.

Tiedän itsekin syyllistyväni kielellisen ilmaisun niukkuuteen. Mutta joissakin tapauksissa on vain helpompi lähettää tekstari kuin soittaa.

Kudoin tyttäreni poikaystävälle lapaset. Kun ne olivat valmiit, laitoin paketin postiin. Sen sijaan että olisin liittänyt mukaan kirjeen jossa toivon, että lapaset sopivat  ja ovat lämpimät laitoin vain lapun että "vedä käteen!" No, oli vähän kiire.

Samaisen tyttäreni myöhemmälle avopuolisolle laitoin viestin kysymyksellä "kuinka pitkä se on?" Pyysin häntä mittaamaan sen rentona tyvestä kärkeen ja laittamaan sentit paluuviestinä. Siis jalkaterän - olin kutomassa hänelle sukkia!

Samaiselle miehelle laitoin viestiä ennen joulua kysyäksen "kuinka sänkyhomma sujuu?". Vastaukseksi tuli, että "kohta kokeillaan".
Tiesin, että heille oli ostettu uusi sänky ja olivat sitä kokoamassa.
Olen unohtanut kysyä tyttäreltäni, onko hän montakin kertaa joutunut tulkitsemaan viestejäni.

Kenties joskus kannattaisi olla vähän monisanaisempi. Ainakin, jos viestien vastaanottaja ei ole ihan kovin tuttu. Onneksi tyttäreni tuntee ajatustapani ja osaa siis kääntää selkokielelle viestit. Lisätä niihin tarvittavat sidesanat.

No, tietenkin tässä voi vetäytyä savolaisen totuuden taakse: viestin väärinymmärtäminen on aina vastaanottajan vika!

oikea talvi

Nyt alkaa jälleen näyttää talvelta. Lunta tulikin kolme päivää.
Ei vielä sentään ole samanlaista kuin vuosi sitten! Silloinhan lunta oli ikkunoiden puoliväliin.

Seurasin viime talvena aamulenkeillä läheisen omakotitalon lumikinoksia. Ne oli luotu vatupassin tarkkuudella, yhtään ylimääräistä jälkeä ei nietoksessa ollut!
Yhtenä aamuna näin omin silmin miten talon rouva huolitteli kinosten reunoja pienellä harjalla!

Kun olin lapsi, oli vielä talonmiehiä. Asuimme silloin muutaman talven Helsingissä, ja naapuritalon talonmies oli iso ja iloinen Väiski.
Tuohon aikaan televisio teki tuloaan ja liekö Visko ollut ensimmäinen pyykinpesujauhe jota televisiossa mainostettiin. Sen slogan oli "vitivalkoista vaivatta".
Udeana aamuna kadulta kuului Väiskin iloinen huutelu: Vitivalkoista vaivatta! hän lauloi samalla kun työnsi kolalla lunta pois jalkakäytäviltä.

Tyttärieni ollessa alle kouluikäisiä muutimme Pieksämäelle reilut kaksi vuosikymmentä sitten. Täällä on talvella lunta, välillä ihan liiaksi asti.
Ensimmäisenä savolaistalvena tytöt totesivat että "he eivät ole voineet kuvitellakaan että talvi voisi olla tämmöinen!". Hiihtämään pääsi suoraan kotiovelta ja luistinratakin oli aivan vieressä.
Helsingin loskatalviin tottuneet lapset olivat innoissaan puhtaasta lumesta ja korkeista kinoksista.

Tulee usein ajatelleeksi ammattiautoilijoita. Hälytysajoneuvojen on päästävä liikkumaan oli sitten lunta tai ei. Aamun lehdet jaetaan usein jo ennen kuin aurat lähtevät liikkeelle. Viisas jättää huonolla kelillä oman autonsa kotiin ja turvautuu taksiin tai linja-autoon.
Ammattiautoilijalla ei ole vaihtoehtoa. Pakko puskea kinoksessa.
Ei käy kateeksi. Kunnioitan heidän työtään sillä heidän on vain lähdettävä liikkeelle.

kuorsaamalla kuuroksi

Kuorsaaminen on kova juttu. Vitsiä siitä kyllä on väännetty, mutta onkohan siitä tehty laulua?

Minä olen kuorsannut kuuloni.

Kuuloni on huomattavasti alentunut kuin mitä sen pitäisi tähän ikään mennessä olla. Ihan vaan metelistä. Itsehän sen parhaiten kuulee eikä sitä pääse karkuun.

Pahinta kuorsaamisessani on se, että se alkaa jo hieman ennen kuin nukahdan. Ääni on niin mahtava, etten sitten saa nukahdettua!

Tyttäreni eivät mielellään nuku samassa talossa kanssani, ja lapsenlapseni valittavat aamulla, että kuorsaamiseni herätti heidät monta kertaa yön aikana.

Aikanaan epäiltiin uniapneaa. Valitin asiaa lääkärilleni – lähinnä sitä, että ilmeisesti pidätin hengitystä unen aikana. Tähän päätelmään tulin siksi että pieni mäyräkoirani herätti minut joka yö. Se seisoi päälläni kauhistuneen näköisenä, silmät selällään ja korvat pystyssä. Olin varma, että joko pidätin hengitystä tai korisin niin että koira huolestui.

Lääkäri kuunteli aikansa, mutta sitten ei enää voinut pidätellä vaan purskahti nauramaan.

-Mitä laitan syyksi lähetteeseen? Senkö, että emäntä kuorsaa niin kovaa ettei koira saa nukuttua?

No, niin hän lähetteeseen kirjoitti. Ja minä kävin nukkumassa kaksi yötä sairaalassa.

Uniapneaa ei löytynyt, mutta mittarit rekisteröivät melkoiset desibelit.

Eihän se sinänsä haittaa kun yksin nukkuu. Mutta jos on vieraita!

Joulun tienoona nukahdin yhtenä iltana sohvalle. Kun omaan meteliini havahduin, kysyin vävykokelaalta olinko pörissyt.

-No ehkä vähän, hän totesi hienotunteisena.

Kuten sanoin, pahinta on se, että ääni tulee jo hetkeä ennen kuin nukahdan. Se on tosi pelottavaa tilanteissa, joissa on kuolla tylsyyteen mutta on pakko pysyä hereillä. Tai junassa matkustaessa.

Ei ole mukavaa herätessä huomata, että kaikki muut ihmiset ympärillä hymyilevät ymmärtävästi!

Sillä ei ole väliä nukunko selälläni, kyljellä tai vatsalla. Meteli on sama. Minua ei siis kannata tuuppia yöllä toiseen asentoon, se ei vaikuta.

Mieheni kuorsasi ihan yhtä kovaa. Tyttäreni ei voinut ensinnäkään uskoa, että joku voi nukahtaa niin nopeasti. )Isä vaan heittäytyi pitkäkseen ja jyrinä alkoi saman tien. Toisekseen tyttäreni kerran luulivat että roska-auto ajoi pihaan. Vaikka se vaan oli isäpappa pikkuisilla päikkäreillä.

Tyttäreni valittaa, että hänen miehensä kuorsaa. Se ei kuitenkaan tytärtäni haittaa jos hän itse ennättää nukahtaa ensiksi. Myös toisen tyttäreni mies kuorsaa, mutta tätä tytärtäni meteli häiritsee. Voin vain kuvitella, miten rouva istuu kiukusta puhisten omalla sängynpuoliskollaan ja tuijottaa pimeässä pärisevää, korisevaa ja taloa tärisyttävää miestään!

Ukkoparka on monena yönä saanut häädön takkahuoneen sohvalle.

Tyttärentyttärenikin ovat kertoneet, että isi kuorsaa kamalan kovaa.

-Mutta kyllä sinä mummu kuorsaat vielä kovempaa!

Olin kerran ystävättäreni kanssa risteilyllä. Palasimme kotiin Helsingistä junalla ja tapahtui juuri se mitä aina pelkäsin. Nukahdin ja aloin kuorsata. Kun havahduin hereille tajusin nanosekunnissa pitäneeni infernaalista meteliä.

Vieressäni istui ystävättäreni kääntyneenä puoleeni ja leveästi virnistäen. Voin vain kuvitella hänen osoittaneen koko vaunulliselle, että täältä se ääni tulee!

Hän itse kun ei kuorsaa sillä se ”on niin epänaisellista!”.

Joskus, joskus vielä otan hänen pörinänsä videolle!

näppäilyvirhe

Voi hyvän tähen sentään. Koneen näppäimistössä on pakko olla ruokaa välissä, sillä virheitä tulee hurjasti. Lieneekö oikolukuohjelmakin ollut lounastauolla, kun on tekstin sellaisenaan hyväksynyt!
Anteeksi jokainen väärä/puuttuva kirjain. Parannan tapani!

valokuvia

Meidän talon ihanuus – ja kirous on valokuvat. Ne ovat tietenkin aarteita, mutta kun niitä on tuhansia.

Minkä tahansa kaapin tai laltikon avaa, syliin vyöryy valokuvia.

Jostain käsittämättömästä syystä koko meidän sukumme on ollut kova kuvaamaan.

Olen aina ihmetellyt sitä, kenellä on jo 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ollut kamera? Oletettavaa on, että kamera on tuohon aikaan ollut kallis ja harvinainen. Valokuvat käytiin ottamassa studioissa. Jokainenhan on nähnyt kuvia syntymävanhoista nuorista pareista kihla-- tai hääkuvassa: nainen istuu ja mies seisoo viistosti hänen takanaan, käsi naisen olkapäällä.

Mutta minun kaappini on täynnä valokuvia joissa on talon kissa kuistin portailla, kolme vasikkaa, pelkkä talo tai navetta.

Eli filmiä on poltettu täysin siekailematta. Tai ei edes filmiä vaan silloinhan negatiivit olivat lasilevyjä.

Meillä on jopa yksi vanha peltilevynegatiivikin.

Koska valokuvat olivat mustavalkoisia ne ovat säilyneet hyvin. Studiokuvat sen sijaan ovat useat haalistuneet ja muuttuneet ruskeiksi. Mutta ne ovat jo esineinä upeita.

Tuhlaukselta tosin tuntuu sekin, että kopioita kuvista on useita.

Mielenkiintoista on se, että valokuvausta on mitä ilmeisemmin harrastettu niin isäni suvussa kuin äitinikin. Äitini isä on perisavolaista sukujuurta, Maaningan Lyytikkälän kylän Lyytikäisiä. Äitini äidin suku on pohojalaasta, Kauhavalta ja Härmästä. Mahtipontisesti sukunimikin oli Suomi.

Isäni isän suku pakkomuutettiin Ruotsin vallan aikaan Mäntyharjulle. Hänen perheensä oli täysin ruotsin kielinen. Isän äidin suku, Idström, myöhemmin Iisalo, puolestaan on helsinkiläisnen. Isän äiti mamma oli puhtaasti suomen kielinen mutta hyvin ruotsinmielinen.

Äidin isä Arvid Lyytikäinen oli konemestari. Hän seilasi laivoilla maailman laidalta toiselle. Mutta kun Helsinkiin aikanaan tuli ensimmäiset nostokurjet, hän sai ne vastuulleen.

Äidin äiti Signe oli tavan mukaan kotirouva.

Isän isä Hjalmar Forslund oli kirjanpainaja mutta sielultaan taiteilija. Hän maalasi tauluja.

Isän äiti oli myös kotirouva.

Isälläni oli leegio vanhapiikatätejä joista suurin osa työskenteli, ruotsinkielisiä kun olivat, Stockmannin kassoina.

Yksi tädeistä, Olga, oli valokuvaamossa retusoija eli siis hänen työnsä vastasi nykyistä kuvankäsittelijän työtä.

Olga-täti oli myös taiteilija. Hän piirsi huvikseen katunäkymiä, vähän Lotrec-tyylisiä kohtauksia. Kuvissa oli aina jotain hauskaa tai hassua.

Yllättäen kuvat saivat suosiota, ja Olga Forslundin piirroksista on ollut useita näyttelyitä Helsingin kaupunginmuseossa. Niitä on myös käytetty kirjoissa kuvaamassa silloista aikakautta.

Silmää siis suvussa on ollut. Mutta että kamera? Kellä, millainen?

No minun ensimmäinen kamerani oli paljekamera. Muistan vieläkin, miltä filmirullan puupuola maistui.

Myöhemmin sain isäni Rolleicordin.

Nyt olen alkanut käydä läpi koko valokuvakokoelmaa. Hankalaa on se, ettei kuviin ole merkitty henkilöiden nimiä eikä vuosilukuja. En siis vanhoista kuvista tiedä, keitä he ovat.

Albumeita ei suvussa ole koskaan harrastettu, eli kuvat o0n vain arkistoitu laatikoihin.

Tähän mennessä olen selvittänyt omat kuvani, toisin sanoen itse ottamani kuvat. Olen poistanut kaikki pilalle menneet, maisemat joista en muista mistä ne ovat ja sellaiset, joilla ei yksinkertaisesti ole mitään arvoa.

Yksi suuri lipastonlaatikko vapautui.

Nyt ostin laitteen, jolla diakuvat voi skannata tietokoneelle. Se työ on meneillään. Dialaatikoitakin on kymmeniä.

Olen myös kehitellyt systeemiä jolla suojata lasinegat niin, ettei valo niitä haalista. Teen kokeen ja päällystän lasilevyt uv-säteitä läpäisemättömällä kalvolla ja katson, voiko niitä pitää esillä.

Olen keskustellut kalvosta Aritean Tea Sipisen kanssa. Häneltä saan kalvoa, jota kokeilen.

Tuntuu että olen aloittanut ikuisuusprojektin. Ainakin perälauta vuotaa pahasti, sillä vaikka saan jonkin sortin rotia vanhoihin kuviin, uusia otetaan perheen jälkikasvusta ihan kiitettävää tahtia.

kuuhulluus

Näin täydenkuun aikaan tunnen itseni kovin rauhattomaksi. Niin on ollut jo lapsuudesta saakka. Ei tarvitse kalenteriin katos tai kuuta taivaalla nähdä, sen vain tuntee.

Ihan varmasti kuu vaikuttaa ihmiseen. Olemmehan me suurimmaksi osaksi vettä. Ja jos kuu pystyy vaikuttamaan valtameriin – vuoksi ja luode- miksi sitten ei ihmiseen?

Ennen vanhaan ihminen oli kaikin puolin lähempänä luontoa ja osasi käyttää sitä hyväkseen. Esimerkiksi puut kaadettiin tietyssä kuun kierron vaiheessa, silloin, kun kuuta seuranneen puun kierre oli tiukimmillaan. Siksi vanhoissa hirsissä pinnan halkeamat kiertävät hirttä. Nykyhirsissä ne ovat suorina viiltoina hirren pinnassa.

Kuun kierto vaikuttaa myös vihdan/vastan tekemiseen. Mestarit osaavat kertoa oikean päivän kuukaudesta milloin kannattaa tehdä vastat talven varalle eivätkä ne karista lehtiään.

Minulle kuun vaikutuksen tunteminen ei ole uskon asia. Se ei ole mystiikkaa vaan logiikkaa. Samoin kuin maasäteily. Olen aivan varma siitä, että maasäteilyn merkit on helppo oppia. Esimerkiksi muurahaisten sanotaan tekevän pesänsä säteilyn risteyskohtiin.

Kaivon katsominen varvulla on sen sijaan minulle enmmän mystiikkaa kuin konkretiaa. Se jo0htuu kenties siitä, että minulla varpu ei taivu. Ei edes värise.

Olen kokeillut sitä monta kertaa. Seurassa on ollut miehiä, joilla vaipu taipuu, ja he ovat pitäneet käsistäni kiinni ja tunteneet, kuinka varpu yrittää taipua. Mutta minulla vaan kun ei taivu niin ei taivu, Ja miehillä taipuu niin, että kuori repeää kun he yrittävät pitää vastaan.

Tämän on maasäteilyn tutkija selittänyt sillä, että minulla on itselläni niin vahva magneettikenttä että se vastustaa maasäteilyä.

On minulla sanottu olevan siin laajan aurankin, ettei sitä voi mitata.

sen kuulemma näkee jos on lahja katsoa.

Kuun vaikutusta tai maasäteilyä enpidä henkimaailman asioina. Niistä kun on ihan tavan elämän näyttöä.

Olen varmaan hyvin perisuomalainen – en usko ennen kuin näen.

Ufoihin en usko, varmaan siksi kun en ole yhtään nähnyt. Enkä usko ensimmäisellä kerralla jos näen. Käsken tulla uudelleen sitten kun paikallla on enemmän väkeä.

Ne kun tuntuvat näyttäytyvän vain yhdelle ihmiselle kerrallaan.

Onkin käsittämätöntä, että Amerikan Yhdysvallat uhraa miljardeja dollareita vuodesa ufotutkinukseen. Kuitenkin maassa on miljoonia ihmisiä vaikka kotia, ruokaa ja kouutusta, terveydenhuollosta puhumattakaan.

Huvittavaa koko ufojutussa on sen ympärille syntynyt viihdeteollisuus. Ufot ovat elokuvissa aina vihamielisiä ja puhuvat yllättävän hyvää englantia.

Olen aina ollut sitä mieltä, että avqruudessa ei ole muuta elämää. Siis ei ainakaan sellaista kuin tällä pallolla. Voihan olla, että on jotain, mitä me emme tunne. Siksi onkin outoa, että tutkijat sanovat ”ettei jollain planeetalla voi olla elämää koska siellä on vain myrkkykaasuja”. Mutta voihan siellä olla jotain, joka elää myrkkykaasuista.

Ihminen tarkastelee asioita aina omalta kantiltaan. Sitä voisi kutsua rajoittuneisuudeksi.

Aivan vastikään olen kuitenkin alkanut epäillä epäilyksiäni. On ollut pakko myöntää, että jotain on sittenkin voinut olla jo ennen meitä, jotain suurempaa, kehittyneempää. Mutta – ei sen ole tarvinnut avaruudesta tulla. Ehkä silloinen ihmiskunta ja sivilisaatio ovat vain olleet niin paljon meitä pidemmällä.

Tällä tarkoitan pyramideja. Minulle vastikään näytettiin kuvia pyramideista löydetyistä kuvista joissa on helikopteri, sukellusvene ja tankki. Helikopteri ei ole ihan tavallinen jaan täsmälleen armeijan joukkojenkuljetuskopteri.

Katso vaikka itse kuvaa. Laita Googleen hakusanaksi Pharaos helikopter.

Ihminen tietää taustaansa vain muutaman tuhat vuotta taaksepäin. Mutta sitä ennen on saattanut olla paljon sellaista, mitä vasta nyt aletaan saada päivänvaloon.

Ja olen vakaasti sitä mieltä ettei kaikkea tarvitsekaan tietää. Tärkeää on vain se tieto, joka opettaa. Joka neuvoo miten vältetään virheet, ettei tulisi uutta sotaa, ei luonnonkatastrofeja, ettei ihmiskunta jälleen kerran tuhoaisi itseään.

selvä kevään merkki

Selvä kevään merkki on postin tuomat siemenluettelot. Korpikankaan siemen on joka vuosi ensimmäinen, joka ilmestyy heti uuden vuoden ensimmäisinä päivinä.
Joka ikinen vuosi päätän, ett ä tänä keväänä en laita kasvamaan yhtään siementä. Ja joka kevät lopputulos on se, että siemenpurkkeja on kaikki tasot täynnänsä.
Sille ei vain voi mitään että kasvun ihmeen seuraaminen on niin upeaa.

Olen usein miettinyt sitä, miten käsittämättömän hieno siemen on. Siihen on ohjelmoitu niin muoto, väri, tuoksu kuin makukin. Päivänkakkarasta ei koskaan tule orvokkia eikä voikukasta tomaattia.
Toinen ihmeellinen asia on se, miten syksyllä maahan karisseet siemenet selviävät talvesta ja itävät kevään auringossa. Käsittämätöntä.

On huikaiseva ajatus, millainen elinvoima pienessä siemenessä on. Joidenkin kasvien siemenet ovat niin pieniä että ne ovat aivan kuin pölyä. Kuitenkin niistä voi kasvaa vankka kasvi. Eihän kurpitsankaan siemen kovin kummoinen ole, mutta siitä kasvaa monta kurpitsaa, joskus jopa parinkymmenen kilon painoisia.

Joka vuosi olen liian hätäinen. Aloitan kylväkauden liian varhain ja jos kesä viivästyy eikä taimia saa ajoissa ulos, ne kasvavat vain honteloa vartta. Pitäisi malttaa ja uskoa pussin tekstiä joka kehottaa kylvämään vasta huhti-toukokuussa.

Joka syksy kerään talteen kukkien siemeniä pihalta. Joten omasta takaa niitä on. Mutta jälleen sorruin Korpikankaan ihanuuksiin. Tosin tilasin vain muutaman pussin, kun oli sellaisia kesäkurpitsoita joita kasvatetaan ruukussa. Ja munakoisoa ja paprikaa.

Lasten kanssa on hauskaa tehdä kasvimaa ja istuttaa siihen porkkanaa, herneitä ja salaattia.
Viime kesänä neljävuotiasta neitiä kiellettiin keräämästä salaatteja liian aikaisin. Lehtin olisi pitänyt kasvaa aika paljon suuremmiksi, jotta ne olisi voinut kerätä ruokapöytään. Mitään emme maasta saaneet sillä pikkuneiti, totellen sitä ettei niitä saa kerätä, oli kiertänyt komennuksen niin, että hän söi lehdet suoraan maasta sitä mukaan kun niitä mullan pintaan ilmestyi.
Mikäs siinä, pääasia että tyttö pitää rehuista.

metkat matot

Matto on metka juttu. Harvoin sisustamista aloitetaan matosta. Sen ympärille ei aleta koota sohvaryhmiä tai valita verhoja sen värin mukaan. Päin vastoin. Matto etsii paikkansa muuhun sisustukseen sopien.
Matto voi olla sijoitus: itämainen matto on niin kallis, että se pitäisi oikeastaan ripustaa raameissa seinälle.
Matto on myös joskus hankala: se on juuri sen kokoinen mitä on. Sen on siis sovittava tai sitten sillä ei ole käyttöä.
Matto on myös hyödyllinen - minäpä kerron!

Ennen kuin mieheni muutti Suomeen hän asui Pohjois-Irlannissa Belfastissa. Siellä, kuten briteissäkin harrastetaan kokolattiamattoja. Irkut ja britit ovat niin ihastuneita kokolattiamattoihin, että kun he muuttavat, he ottavat matot mukaansa. Ihan totta. Meistä se tietenkin on käsittämätöntä, sillä kuka muuttaisi sentilleen samanlaiseen asuntoon? No, yhdet ystävämme siellä ottivat muuttaessaan mukaansa saunankin.

Kokolattiamatto on heillä tavan huoneiden lisäksi usein myös keittiössä ja kylpyhuoneessa. Kylppärissä vesi ei suinkaan valu lattialle vaan suihkukaappiin tai ammeeseen. Tarkoitus on, että peseyydyttyäsi kuivaat itsesi ja vasta sitten astut ulos kaapista tai ammeesta.
Keittiön kokolattiamaton toimivuutta en edes halua arvailla.

No siis, mieheni talossa oli kokolattiamatto asuinhuoneissa. Teimme remontin yhteen huoneeseen ja asennutimme sinne laminaattilattian. Huone oli läpikulkutila eli sen kautta kuljettiin keittiöön tai olohuoneeseen.
Kun uusi laminaatti oli paikallaan, mieheni kimpaantui siitä, että se hänen mielestään "oli täyttä sekundaa!".
Asiaa ihmetellessäni hän näytti, miten seinänvieriin kerääntyi pölyä joka oli päivittäin pyyhittävä pois. Miehemi mielestä laminaatista irtosi pölyä vielä päiviä asentamisen jälkeen eli sen täytyi olla sekundaa.
"Ei, kultaseni, ei laminaatti ole sekundaa. Pöly on vain sitä ihan tavallista, JOKA AIKAISEMMIN VAIN KATOSI KOKOLATTIAMATTOON!"

Mikä järkytys! Mieheni ei ollut uskoa sanojani. Mutta niinhän se on. Siellä ei suinkaan ole tapana ottaa kenkiä pois sisällä, mutta ei lika missään näy. Ja jos jotain kaatui matolle, se hävisi hetkessä - matto söi tai joi kaiken ylimääräisen.
Voin vakuuttaa, että irlantilaiset tai englantilaiset kokolattiamatot eivät ole sellaisia kuin mitä meillä täällä Suomessa joskus on harrastettu, vaan todella pitkänukkaisia ja upottavia. Onhan ne asennettu suoraan betonivalun päälle ilman mitään eristeitä. Ne siis toimivat myös lämmikkeenä.

Huh huh ja atshii! Julkisissa tiloissa tai lukuisissa viktoriaanisissa toimistorakennuksissa Belfastissa on portaikoissa ikiaikaiset kokolattiamatot tai ainakin jonkinlaiset arvomatot, kuluneet, patinoituneet, miljoonien kenkäparien kuluttamat.
Ei ollut kerta tai kaksi, kun jouduin sananmukaisesti pitelemään kiinni nenästäni, kun jossain rakennuksessa vierailimme. Portaikoissa oli siistijänaisia työssään, ja he kulkivat portaita ylös alas suihkuttamassa ilmanraikastetta mattoihin. Ihan suoraan Air Vick -pulloista suoraan mattoon.

Miten kukaan pystyy pitämään kokolattiamattoa niin puhtaana kuin sen kuuluisi olla? Hui kauhistus.
Onneksi meillä Suomessa ollaan niistä luovuttu.
Eräs nainen sanoin kerran viisaasti: mietipä, missä vaiheessa meillä alkoi olla kaiken maailman astmaa ja allergioita? Silloin kun pölyimuri yleistyi. Sitä ennen matot vietiin kerran viikossa ulos ja piiskattiin puhtaiksi! Nyt vain vähän imuria näytetään ja pöly lennätetään vähäksi aikaa ilmaan!
Siinäpä miettimistä.

Minulla on pölynimuri, jossa ei ole pussia vaan neljä litraa vettä. Vesi sitoo pölyn ja imuroinnin jälkeen vesi kaadetaan vessanpöntöön - pölyineen kaikkineen.
Kun ensimmäisen kerran imuroin sängyn patjat, imurin vedestä tuli ihan kahvin väristä. Oikeaa espressoa eikä mitään lattea.
Ei voinut mitään, itku pääsi. Tuollaisessako olin nukkunut?
No nyt ei enää ole sitä ongelmaa, ei omassa sängyssäni eikä perheen pienokaistenkaan sängyissä.

Tiedäthän, että suurin osa pölystä joka laskeutuu pinnoille on ihosta lähtevää hilsettä! Yäk.
Imurini veteen kerääntyvä vaahto on pölypunkkien kakkaa, ja voin vakuuttaa, että koirataloudessa sitä on!

Mutta vielä matoista. Minulla on kodissani neljä mattoa: olohuoneessa kaksi, eteisessä yksi, yläkerran käytävässä yksi ja vierashuoneessa yksi. Ne eivät ole sijoitusmattoja vaan Sotkan tarjouksesta ja Ikeasta. Mutta ne ovat kaikki lentäviä mattoja.
Joka ikinen aamu, päivä ja ilta ne ovat lennähtäneet sivuun, puolirullalle tai myttyyn.
Saisimpa edes kymmenen senttiä joka kerta kun ne oikaisen!

aamun ihanuus

Joinakin aamuina on ihan käsittämättömän hienoa vain jäädä asumaan aamutakkiin ja kömpiä kahvikupin kanssa takaisin sänkyyn odottamaan, että nousevan auringon valo voittaa kirkasvalolampun.
Tänään oli juuri sellainen aamu. Lopetin illalla Liza Marklundin kirjan Paikka auringossa. Heti aamulla tartuin Kaarina Lehdon teokseen Ulrike Meinhofista. Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta perustuu Lehdon väitöskirjaan. Aivan hurjan mielenkiintoista. Tutkimukset on kirjoitettu proosaksi eli siis helppolukuiseksi tarinaksi Meinhofin elämästä kulttuuriperheen tyttärestä pahamaineiseksi terroristiksi.

Kirjoista puheen ollen paras ikinä lukemani kirja on Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo. Kirjan on kustantanut Otava. Tarja Härkösen huikea suomennos on todellinen lukuelämys.
Ostin kirjan ruokakaupan hyllystä ihan vain sen takia, että se oli paksu. En tahtonut malttaa laskea sitä käsistäni kerran aloitettua lukemisen. Välittömästi hankin kirjailijan toisen suomennetun teoksen Enkelipeli - enkä pettynyt silläkään kertaa.
Kirjat olivat niin upeita, että kesti kauan aikaa ennen kuin voin aloittaa minkään muun kirjan lukemisen.

Ennen joulua kävin Helsingissä, ja ainoa kauppa johon itseni sisään laskin oli Akateeminen kirjakauppa. Ostin kolme englanninkielistä pokkaria, joista yksi on Zafónin vasta ilmestynyt The midnight palace. Säästelen sitä pöydällä ja pitkitän nautintoa. Ihana tunne tietää, että se on odottamassa.

Samoin odottaa yhden lempikirjailijani uusin teos The time of my life. Kirjailija on irlantilainen Cecelia Ahern. Nicholas Sparksin uusimman ahmaisin saman tien. Sparks kirjoittaa epätavallisia rakkaustarinoita, kannattaa kokeilla.

Onnea on oma piha, vaikkakin pieni. Kun haluaa pitkittää aamua, voi koirat laskea ensihädälle pihalle. Jossain vaiheessa on tietenkin lähdettävä niiden kanssa ulos oikein kunnolla.
Tyttäreni seitsenvuotias koira on verrattain rauhallinen. Se kulkee tarkasti uutiset haistellen, mutta oma nuori koirani ei malta kuin lukea otsikot.
Ulkoiloulenkkien pelastus minulle on mp3-soitin, jonka sain toissa jouluna joululahjaksi. Laite koukutti heti, ja nyt siinä on muutama sata lempikappalettani, muun muassa Abban koko tuotanto, Phil Coulteria, The Priestin pari levyä, Il Divoa, Modern talkingia ja viimeisintä löytöäni The Celtic Thunderia.
Kuljenkin siis ympäri kylää hirveästi fiilistellen.

Huono puoli nappisoittimessa on se, että ihan väkisin joskus alkaa laulaa mukana. Olenkin varoittanut naapureita siitä, että jos yhtäkkiä alan kuistilla ujeltaa, mitään hätää ei ole vaan innostun laulamaan musiikkia, jonka vain minä kuulen.

Kesällä jouduin varoittamaan naapureita myös siitä, että minulla ei tosiaankaan ole meneillään mitkään örvelöbileet keskellä päivää. Siltä saattoi kuulostaa, koska kuuntelin Veikko Sinisalon lukemaa Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta äänikirjana!

Tänään siis aamu alkoi kahvin ja kirjan seurassa ennen Abba-sessiota Pieksänjärven rannassa. Joskus aamuiset toimet saavat itseni nauraan ääneen: ensimmäiseksi otan suusta pois hampaiden välissä yöllä pitämäni purukiskon. Silmiin laitan piilolasit ja korviin kuulokojeet. Ai niin, ja käsissä pidän yöllä rautavahvikkeisia rannetukia. On siinä mummulla rekvisiittaa.

Pahuksen peili

Olen vakaasti sitä mieltä, että yksi ihmiskunnan tuhoisimmista keksinnöistä on peili! Se jos mikä on kautta aikojen saanut paljon pahaa aikaan. Siksi yritänkin välttää peiliin katsomista viimeiseen saakka.
Meillä on yhden ainoan kerran ollut luokkakokous, joskus parikymmentä vuotta sitten. Tapasimme ravintolassa. Kun olimme kokoontuneet, luokkamme pojat totesivat, että Eeva oli ainoa nainen joka tuli suoraan vaatenaulakolta pöytään ilman, että ensin kävi vessassa peilaamassa!

Joskus on tietenkin pakko katsoa peiliin. Olen aina ollut sitä mieltä, että huoliteltu ulkonäkö on kunnianosoitus muita ihmisiä kohtaan. Siksi oli pakko ennen töihin lähtöä vilkaista omaa kuvaansa.
Hiukseni ovat tumman harmaat, harmaammat kuin maantie. Vuosia pidin niitä puolentoista sentin mittaisina, sillä kampaus oli helppo. Vähän vain geelillä piikkejä.
Mutta sitten ystävättäreni komensi kasvattamaan hiuksia pitemmiksi. Annoinkin siis niiden kasvaa vuoden, mutta eivät ne silti ylettyneet takaa kiinni.
Joka siunaaman kerta peiliin katsoessani vastaan tuijotti äitini. Hänellä oli tismalleen samat hiukset, silmälasit ja alaspäin kääntyneet suupielet.
Niinpä lopulta juuri ennen joulua leikkautin haiveneni taas lyhyiksi. Ei kuitenkaan sentin sängeksi tällä kertaa.

Pakko tunnustaa, että rakastan tulipunaista huulipunaa (muista ikäsi!!!). Se ei tietenkään ole paras väri ikääntyvälle naiselle: on huulijuonteita ja ennen kaikkea na alaspäin kaartuvat suupielet eli bulldoginposket.
Juonteita vastaan olen antanut pigmentoida huuliin rajaukset. Myös silmäluomiini on pigmentoitu rajaukset. Näin kasvoihin on saatu ikään kuin raamit, ja aamusäikäys on pienempi.
Luppaluomet on myös leikattu. Ne on leikattu ihan terveyskeskuksen polilla sen takia, että ne rajoittivat näkökenttää. Leikkauksen suoritti plastiikkakirurgi, vaikka operaatio ei ollut kosmeettinen.
Uskokaa, että tyttäreni valokuvasi koko operaation! Lääkäri jopa pyysi saada kopiot kuvista itselleen, sillä kuten hän sanoi, omia operaatioita kun ei koskaan tule kuvattua.

Pari vuotta sitten Kauneus ja Terveys -lehden entinen päätoimittaja Irmeli Castrén sanoi, että iho ei tarvitse rasvaa vaan öljyä. Tietenkin aloin heti käyttää öljyä, vaikka hurjan mielelläni käyttäisin kaiken laisia voiteita. Öljy sen sijaan on halvempaa ja sitä on aina jossain muodossa keittiössä.
Öljyn käyttämisessä kasvoissa on vain se huono puoli, että aamulla joutuu kaivamaan itsensä esiin koirankarva-hämähäkkiverkon sisältä. Karvat tarttuvat öljyiseen ihoon yön aikana kuin märkä huopa!

Kuten huomataan, yritän siis hoitaa itseäni, vaikkakin peilin ulkopuolella. Pienet tyttärentyttäreni kuitenkin pitävät minut tiuksati tilanteen tasalla muistuttamalla, että "kun sinä mummu olet niin vanha ja ruttuinen!". Varjelkoon, jos sen sanoisi joku aikuinen!


En ymmärrä ihmisiä, jotka tarkastelevat kuvajaistaan kaikista mahdollisista heijastavista pinnoista.

Mummumaisen ihanaa uutta vuotta

Vastikään alkoi vuosi, jolloin täytän 60 vuotta. Ajatus on
huvittava, harmittava ja kaikin puolin käsittämätön. Nuorempana ajattelin, että
kuusikymppisenä viimeistään ihminen on seestynyt, hänestä uhkuu elämänviisaus,
talous on kunnossa ja on kaikin puolin ”valmis”. Tiedän, että sellaisia ihmisiä
 on. Mutta minä en suinkaan ole heidän onnellisten joukossa.

Aivan liian usein mieleeni tulee takaraivosta kumpuava
komento ”muista ikäsi”. Mutta kun joskus tunnen olevani parikymppinen, joskus
taas lähinnä viittä vaille sata. Minkäänlaista tasapainoa tai seesteisyyttä en
 itsestäni löydä.

Toisaalta ristiriitaisuus on hyväkin puoli, se antaa
tietynlaista vapautta – olla eri mieltä, muuttaa mieltä. Vapaus on yksi niitä
asioita, joita todella arvostan. Vapaus olla mitä on, vapaus sanoa ja ajatella,
vapaus tehdä sitä mitä haluaa kuitenkin muistaen, ettei loukkaa ketään.

Joskus käyn hyvinkin kiivasta keskustelua itseni kanssa. Ja
 tietenkin aina itse häviän.

Vapautta hankin itselleni kaksi vuotta sitten, kun tartuin
työnantajan tarjoamaan eläkeputkeen. Minulla on kaksi aikuista tytärtä ja
vanhemmalla heistä on kolme lasta. Asumme melkein naapureina, joten pienet
 voivat piipahtaa mummolassa usein.

Ihmiset sanovat usein rakastavansa asioita. Ymmärrän, että
voi rakastaa esimerkiksi sitä, että suoli toimii tai tunnetta saunan jälkeen.
 Mutta ilmaisuna asioiden rakastaminen on kärsinyt inflaation.

Minä rakastan lapsiani ja lapsenlapsiani sekä kirjona. Ja no
ehkä villalankaa. Joten muistakaa tämä aina kun sanon rakastavani jotain muuta.
Se tarkoittaa silloin vain kovasti pitämistä.

Elämäni tärkeimmän uran tein kahden lapsen yksinhuoltajana.
Työssä tietenkin kävin, mutta vain siksi että oli pakko. Äitinä oleminen oli
 kaikista tärkeintä. Ja nyt minulla on vielä onni olla mummu.

Yksinhuoltajuuteen tuli kohdallani katko vuosituhannen
vaihteessa. Lasten isä palasi yllättäen elämäämme ja kävin hänen kanssaan
naimisissa. Ennätimme olla aviopari vain puolitoista vuotta ennen hänen
kuolemaansa vakavaan sairauteen. Mutta kehillä on tarkoitus umpeutua – meidän
 tarinamme jäi aikanaan kesken ja saatettiin näin päätökseen.

Koska yhteiskunnassamme kaikki pitää katekorioida, olen minä
eläkkeellä oleva leskimummu. Voin vain kuvitella naapureiden toteavan, että
 tuossa asuu yks leski, tai tuossa asuu yks mummu jolla on koira!

Koirani onkin kokonaan oma tarinansa. Kun 56 vuotta on ollut
koira, ei ilman osaa olla. Reilu vuosi sitten hankin tämän viimeisen. Pienen
ajattelin ottaa ja äiti olikin juuri sopivaa kokoluokkaa. Mutta pentu kasvoi ja
 kasvoi ja on nyt niin iso, ettei tarvitse taipua jos sitä selästä rapsuttaa.

Sekin sotii koiran omista vastaan, että inhoan yli kaiken
koiran perässä kävelemistä ympäri kylää. Siksi menemmekin yleensä metsään. Me
 molemmat viihdymme siellä hurjan hyvin.

Koira saa juosta ja minä keitän nokipannukahvit. Erityisesti
 sieniaikaan mikään ei ole upeampaa päiväntäytettä!

Sinänsä omituinen sanavalinta minulta: päiväntäytettä.
Koskaan en nykyisin joudu ”täyttämään päivää” – se vain hurahtaa ohi. Kyllähän
eläkeläisten kiireet tiedetään. Mutta minä en ole menevää sorttia. Sen sijaan
 olen todella hyvä esimerkiksi olemaan tekemättä mitään.

Mainitsinkin jo kirjat. Mikään ei ole ihanampaa kuin hyvä
kirja, oli se sitten fyysinen kirja tai äänikirja. Jälkimmäiset alkavat
 kuitenkin loppua paikallisesta kirjastosta.

Syksy kului siinä, että laitoin kirjan soittimeen ja siinä
 kuunnellessa syntyi sukkapari jos toinenkin.

Menneestä työurastani kaipaan kenties eniten sitä että
silloin sain lukea kirjoja ihan työn puolesta. Sen tiedän, että niistä tehdyt
esittelyt olivat luettuja. Eräs nainen sanoi katsovansa aina kateudella
 lehdestä, että taas on Eeva ennättänyt lukea.!

Tähän ikään ehtineenä luonnollisesti ajattelee vielä edessä
olevia vuosia. Joskus tuntuu haikealta se, että lähes kaikki ”eka kerta” on jo
 ollut. Tiedäthän, ensimmäinen rakkaus, ensisuudelma, ensimmäinen ulkomaanmatka…

Jos mitä tähän ikään mennessä olen oppinut on se, ettei
taaksepäin kannata katsoa. Jossitelu on turhaa. Vaikka kuinka pohtisi miten
elämä olisi mennyt jos silloin olisin valinnut toisin, ei siihen koskaan saa
vastausta.

Mutta jotkut asiat ovat jääneet harmittamaan. Esimerkiksi
maailma on täynnä ihmeellisiä paikkoja joissa en ole käynyt. En koskaan älynnyt
 opetella gaelin kieltä enkä tanssimaan.

Kalligrafiakursseilla sentään kävin niin kauan kuin käsi
kesti.