Vastikään alkoi vuosi, jolloin täytän 60 vuotta. Ajatus on
huvittava, harmittava ja kaikin puolin käsittämätön. Nuorempana ajattelin, että
kuusikymppisenä viimeistään ihminen on seestynyt, hänestä uhkuu elämänviisaus,
talous on kunnossa ja on kaikin puolin ”valmis”. Tiedän, että sellaisia ihmisiä
on. Mutta minä en suinkaan ole heidän onnellisten joukossa.
Aivan liian usein mieleeni tulee takaraivosta kumpuava
komento ”muista ikäsi”. Mutta kun joskus tunnen olevani parikymppinen, joskus
taas lähinnä viittä vaille sata. Minkäänlaista tasapainoa tai seesteisyyttä en
itsestäni löydä.
Toisaalta ristiriitaisuus on hyväkin puoli, se antaa
tietynlaista vapautta – olla eri mieltä, muuttaa mieltä. Vapaus on yksi niitä
asioita, joita todella arvostan. Vapaus olla mitä on, vapaus sanoa ja ajatella,
vapaus tehdä sitä mitä haluaa kuitenkin muistaen, ettei loukkaa ketään.
Joskus käyn hyvinkin kiivasta keskustelua itseni kanssa. Ja
tietenkin aina itse häviän.
Vapautta hankin itselleni kaksi vuotta sitten, kun tartuin
työnantajan tarjoamaan eläkeputkeen. Minulla on kaksi aikuista tytärtä ja
vanhemmalla heistä on kolme lasta. Asumme melkein naapureina, joten pienet
voivat piipahtaa mummolassa usein.
Ihmiset sanovat usein rakastavansa asioita. Ymmärrän, että
voi rakastaa esimerkiksi sitä, että suoli toimii tai tunnetta saunan jälkeen.
Mutta ilmaisuna asioiden rakastaminen on kärsinyt inflaation.
Minä rakastan lapsiani ja lapsenlapsiani sekä kirjona. Ja no
ehkä villalankaa. Joten muistakaa tämä aina kun sanon rakastavani jotain muuta.
Se tarkoittaa silloin vain kovasti pitämistä.
Elämäni tärkeimmän uran tein kahden lapsen yksinhuoltajana.
Työssä tietenkin kävin, mutta vain siksi että oli pakko. Äitinä oleminen oli
kaikista tärkeintä. Ja nyt minulla on vielä onni olla mummu.
Yksinhuoltajuuteen tuli kohdallani katko vuosituhannen
vaihteessa. Lasten isä palasi yllättäen elämäämme ja kävin hänen kanssaan
naimisissa. Ennätimme olla aviopari vain puolitoista vuotta ennen hänen
kuolemaansa vakavaan sairauteen. Mutta kehillä on tarkoitus umpeutua – meidän
tarinamme jäi aikanaan kesken ja saatettiin näin päätökseen.
Koska yhteiskunnassamme kaikki pitää katekorioida, olen minä
eläkkeellä oleva leskimummu. Voin vain kuvitella naapureiden toteavan, että
tuossa asuu yks leski, tai tuossa asuu yks mummu jolla on koira!
Koirani onkin kokonaan oma tarinansa. Kun 56 vuotta on ollut
koira, ei ilman osaa olla. Reilu vuosi sitten hankin tämän viimeisen. Pienen
ajattelin ottaa ja äiti olikin juuri sopivaa kokoluokkaa. Mutta pentu kasvoi ja
kasvoi ja on nyt niin iso, ettei tarvitse taipua jos sitä selästä rapsuttaa.
Sekin sotii koiran omista vastaan, että inhoan yli kaiken
koiran perässä kävelemistä ympäri kylää. Siksi menemmekin yleensä metsään. Me
molemmat viihdymme siellä hurjan hyvin.
Koira saa juosta ja minä keitän nokipannukahvit. Erityisesti
sieniaikaan mikään ei ole upeampaa päiväntäytettä!
Sinänsä omituinen sanavalinta minulta: päiväntäytettä.
Koskaan en nykyisin joudu ”täyttämään päivää” – se vain hurahtaa ohi. Kyllähän
eläkeläisten kiireet tiedetään. Mutta minä en ole menevää sorttia. Sen sijaan
olen todella hyvä esimerkiksi olemaan tekemättä mitään.
Mainitsinkin jo kirjat. Mikään ei ole ihanampaa kuin hyvä
kirja, oli se sitten fyysinen kirja tai äänikirja. Jälkimmäiset alkavat
kuitenkin loppua paikallisesta kirjastosta.
Syksy kului siinä, että laitoin kirjan soittimeen ja siinä
kuunnellessa syntyi sukkapari jos toinenkin.
Menneestä työurastani kaipaan kenties eniten sitä että
silloin sain lukea kirjoja ihan työn puolesta. Sen tiedän, että niistä tehdyt
esittelyt olivat luettuja. Eräs nainen sanoi katsovansa aina kateudella
lehdestä, että taas on Eeva ennättänyt lukea.!
Tähän ikään ehtineenä luonnollisesti ajattelee vielä edessä
olevia vuosia. Joskus tuntuu haikealta se, että lähes kaikki ”eka kerta” on jo
ollut. Tiedäthän, ensimmäinen rakkaus, ensisuudelma, ensimmäinen ulkomaanmatka…
Jos mitä tähän ikään mennessä olen oppinut on se, ettei
taaksepäin kannata katsoa. Jossitelu on turhaa. Vaikka kuinka pohtisi miten
elämä olisi mennyt jos silloin olisin valinnut toisin, ei siihen koskaan saa
vastausta.
Mutta jotkut asiat ovat jääneet harmittamaan. Esimerkiksi
maailma on täynnä ihmeellisiä paikkoja joissa en ole käynyt. En koskaan älynnyt
opetella gaelin kieltä enkä tanssimaan.
Kalligrafiakursseilla sentään kävin niin kauan kuin käsi
kesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti