alhaista mieltä

Yli 50-vuotiaaksi saakka pidin suomalaisia harvinaisina. Mielestäni suomalaiset olivat harvinaisen avarakatseisia ja suvaitsevaisia. Mieleeni ei koskaan tullut ajatus, että suomalaiset voisivat olla ahdasmielisiä ja rasistisia.

Totuushan on, ettei sodan aikaan karjalaisten integroiminen maahamme sujunut ongelmitta. Talojen, suurtenkaan kartanoitten ovia ei aina avattu evakkoperheille, mutta pidin sitä valitettavana ja yksittäistapauksina. Jollakin tavalla suljin silmäni ja korvani julmuuksilta. Meitähän on joka junaan.

Mutta viime vuosina olen ensinnäkin joutunut tunnustamaan tosiasian: Suomi luovutti kahdeksan juutalaista sodan aikana saksalaisille. Tästä taisi alkaa silmieni avautuminen. Tunsin suoranaista fyysistä häpeää asian johdosta.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän paljastuu suomalaisten todellinen luonne. Yleistämättä. Me olemme rasisteja ja homokammoisia.
Olen ihmetellen seurannut homokeskustelua joka tuntuu vain kiihtyvän ja saavan julmempia muotoja. Kuvittelin aina että kun asiasta puhutaan, se selviää ja ihmiset alkavat ymmärtää. Olisinko voinut olla enemmän väärässä!

Minun ja vielä omienkin lasteni ollessa nuoria seksuaalisuus oli yksityisasia. Lapset ja nuoret puettiin käytännöllisiin ja helppohoitoisiin, mukaviin vaatteisiin. Tärkeintä oli toimivuus, ei viestien lähettäminen.
Nykyisin jo alakouluikäisten vaatteet viestivät seksuaalisuutta.

Ennen ihmisten seksuaalinen suuntautuminen jos mikä oli yksityisasia. Homoja ja lesboja on ollut maailman sivu, mutta siitä ei vaan puhuttu. Jos tarkastellaan maailmankirjallisuuden tai minkä tahansa muun taiteen alan mestareita, sieltä löytyy homoja loputtomasti.
Mutta ennen heidän luomansa teokset olivat tärkeämpiä kuin se, rakastiko tekijä miestä vai naista.
Mielenkiintoista on sekin, ettei maailmanlaajuisen Muumi-buumin keskellä toitoteta sitä että Tove Jansson oli lesbo. Onko siis homous ja lesbous joillekin ihmisille sallittua? Vähän niin kuin Irwin Goodmanille juopottelu? Tyyliin pojat on poikia?

Nykymaailmassa ei enää ole tabuja. Kaikesta puhutaan avoimesti. Myös seksistä. Mutta sitä ihmettelen, miksi homoilta ja lesboilta ollaan jo viemässä ihmisarvo? Kirkkoonkin ovat aina kaikki olleet tervetulleita. Niin yhä, kaikki ovat tervetulleita - paitsi homot.
Tässä taas petyn sydänjuuriani myöten suomalaisiin. Tuntuu että ahdasmielisyys on suorastaan keskiaikaista.
Asiasta puhuminen ei todellakaan ole lisännyt ymmärrystä.

Radiossa Anders Hulden Setasta sanoi hyvin: homous ja lesbous on identiteetti, ei mielipide!

Radiosta kuulin myös täysin käsittämättömän tarinan rasismista. Tapauksen kertoi Jari Sarasvuo, joka oli sanomisen kuullut mutta ei ollut voinut uskoa korviaan.
Puolituttu oli sanonut, ettei ikimaailmassa voisi adoptoida lasta Afrikasta. Hän uskoi, että muut ihmiset perhettä katsellessaan ajattelevat että toi nainen on antanut mustalle!
---Anteeksi kuinka? Mies siis ajatteli, että ihmiset olisivat sitä mieltä että nainen, vaimo, on maannut mustan miehen kanssa ja saanut tälle lapsen. Ja sitten he säälisivät valkoista miestä, josta oli tullut aisankannattaja?

Kuten Jari Sarasvuo totesi: ei ole ikimaailmassa tullut mieleenkään! Voiko enää ahdasmielisemmin ajatella. Vielä nyt, kun lapsia adoptoidaan niin Afrikasta kuin Aasiastakin.

Miten voi kuvitella yhteiskunnan muuttuvan suvaitsevaisemmaksi jos yhä edelleen ajatellaan näin? Vaikka kuinka lapsille opetetaan monikulttuurisuuden rikkautta kaikki vesittyy kun jotkut aikuiset ajattelevat näin.
Lapset ottavat mallia aikuisista. Lapsi ei osaa erottaa onko malli hyvä vai huono. Aikuinen, erityisesti vanhempi on roolimalli.
Siksi on tärkeää miettiä mitä suustaan päästää.

paluu menneisyyteen

Onko väärin toivoa sairastuvansa dementiaan? Siis jos saisi/pitäisi valita?
Demenetiasta sanotaan, että siinä lähimuisti katoaa ja mieli palaa menneisyyteen. Onhan monta kertaa kuultu, miten mummut palvelutalossa heräävät ja nousevat kukonlaulun aikaan - lähteäkseen lypsylle.
Heidän mielensä lienee palannut aikaan, joka oli työntäyteinen: lehmät oli llypsettävä, perhe ruokittava, maa kylvettävä ja sato korjattava. Elämässä oli tärkeitä tehtäviä. Koko elämä oli tärkeää.

Minä en haluaisi palata takaisin työhön, jos saisi valilta, sen voisi unohtaa. Mutta en koskaan olekaan kokenut olevani työorientoitunut. Olen ollut äiti, jonka vain piti käydä töissä jotta perheellä olisi ruokaa.
Mutta olisi ihanaa palata aikaan, jolloin lapset olivat pieniä ja innostuivat uusista asioista, keksivät kolttosia, aloittivat koulun, oppivat uutta.

Lähimuistista haluaisin ottaa mukaan lapseni lapset. Heitä en missään tapauksessa halua unohtaa. Mutta jos voisi tehdä niin kuin kummitätini: hän kuvitteli että vanhempi tyttäreni olin minä pienenä.
Kummitätini oli elämänsä loppuvuodet lähes vegetatiivisessa tilassa sairaalassa. Häneen oli hyvin vaikea saada minkäänlaista kontaktia. Hän eli menneessä, mielikuvitusmaailmassaan.
Kun häneltä kysyi, onko käynyt vieraita hän poikkeuksetta vastasi ei ole. Vaikka edelliset vieraat olisivat tulleet käytävällä vastaan. Kaikki muutkin vastaukset olivat joko kyllä tai ei.
Mutta tyttäreeni hän reagoi. Hän ei kääntänyt katsettaan pienestä tytöstä hetkeksikään. Lopulta hän hyvin hiljaisella äänellä sanoi Eeva.

Oma äitini ei sairastunut dementiaan vaan vanhuusiän vainoharhaiasuuteen. Hänen harhansa eivät olleet mukavia. Päin vastoin, ne olivat lähinnä painajaisia. Hänelle ne olivat hyvin tosia ja hän syytti meitä muita salaliitosta kun emme tarinoita uskoneet.
Se ei tuntunut mukavalta. Näki, että hänelläkin oli paha olla. Mutta hän ei ollutkaan palannut menneeseen vaan harhoihin.

Isäni oli myös harhainen. Mutta hän palasi niin lukemattoman monen kohtalotoverinsa tavoin sodan taistelukentille. Hän palasi nuoruuteensa, jonka sota vei. Mutta myös hän palasi aktiivisiin työvuosiinsa. Hän oli usein työpaikallaan ja hermoili aikatauluista. Oikeastaan eivät hänenkään ajatuksensa kovin iloisia olleet.

Mikä sitten olisi aika johon haluaisi palata? Jokaisessa päivässä on ollut niin sadetta kuin paistettakin. Onko sittenkään mukavaa palata menneeseen?
Kuulin vanhuksesta joka matkusti. Hän vain laittoi silmänsä kiinni ja lähti. Oikeassa elämässä mummo ei todellakaan ollut matkustellut. Mutta hän piti matkakertomuksista ja teki mielikuvitusmatkoja ympäri maailman.
Suvun tapaamisissa kävi monta kertaa niin että sukulaiset vain totesivat että "jaaha, mummo on taas maailmalla!", kun mummu näytti nukkuvan lempeä hymy huulillaan.
Sillä ei ollut mitään tekemistä dementian kanssa. Hänellä vain oli ihanan loistava mielikuvitus joka kantoi maailman ääriin.
Sen kuin oppisi!

Oikeastaan ei ehkä kannata toivoa dementiaa. Koskaan ei tiedä, mihin palaa.
Eihän elämän pullastakaan voi vain poimia rusinoita!