unessa

Keräät yöllä kaiken peiton.
Unessa käännät kasvosi minun tyynylleni ja annat pehmeän suukon heräämättä.

Kätesi hakeutuu minun käteeni.
Hikisenä se tarttuu kiinni ja tuntuu lämpimältä.

Katselen untasi ja sitä, miten kaunis olet.
Tuoksut unelta.

Pieni lapseni lapsi.

autonomistajan onnea

Henkilöt:
minä
tytär1
tytär2
vävy1
vävy2

alkutilanne:
minä annan autoni tyttär1;lle, Minulla on uusi auto, jonka vaihdan kahteen vanhaan: toinen itselleni, toinen tytär2:lle. Myöhemmin vävy1 vaihtaa tytär1:n auton epälukuisaan määrään uusvanhoja autoja.

Sitten. Tytär2 antaa autonsa takaisin minulle. Vävy1 haluaa ostaa tytär1:lle oman auton. Hän lunastaa minulta oman autoni ja vaihtaa sen uusvanhaan autoon tytär1:lle. Minulle siis jää tytär2:n vanha auto. Sitä kuitenkin tarvitaan korjausten aikana tytär1:n perheessä. Ostan vanhan auton ulkopuolelta, Vävy2 myy oman vanhansa ja ostaa minulta tytär2:n vanhan auton. Minä en pidäkään ostamastani autosta vaan myyn sen. Ja yhtäkkiä, kahden auton jälkeen olen ihan ilman yhtäkään autoa.

No, hankin siis vanhan auton itselleni. Jonkin ajan kuluttua vävy2 ilmoitti, että heidän pitää myydä autonsa kun sitä ei pääkaupunkiseudulla tarvitse. Minä ehdotin, että myyvät minulla olevan, uudemman. Siitä sitten tehtiin paperit.

Kuinka ollakaan, vävy1:n auto hajosi. Minun autoni oli siis hänellä lainssa. Eikäpä siitä aikaakaan, kun tytär1:n auto hajosi, toivottavasti kuitenkin hetkellisesti. Ihan varmaa ei ole korjauksesta, kun on vielä hinattuna korjaamon pihalla.

Summa: tytär1 ja vävy1 kulkevat minun autollani yhtä matkaa. Tytär2 ja vävy2 yrittävät myydä omaansa ja kaksi autoa seisoo rikkinäisenä.

Lopputulos: vävy1 lunastaa vävy2:n auton. Ja kaikki ovat tyytyväisiä!

Jos niin henkilöille kuin autoillekin antaisi korjaimet A, B,X,Y jne, saisikohan tästä ylioppilaskirjoituksiin laskutehtävän?

ainutkertaista taidetta

Mielestäni uniikkia taidetta parhaimmillaan on tatuointi.
Olen käsittämättömästi koukussa JIMin Los Angelesin tatuointitarinat - ohjelmaan. Kehystarina on joutavanpäiväinen, mutta miten upeita tatuointeja ohjelmassa tehdäänkään!

Erityisesti ko. liikkeen omistaja Kat von D on todellinen taiteilija. Hänen erikoisuutenaan on valokuvista tehtävät tatuoinnit.

Jos et koskaan ole ohjelmaa katsonut, suosittelen. Kanavalla Jim kello 19 ma, ti, ke, to.

Tatuointi, vaikkakin valokuvasta kopioitu, on ainutkertainen, uniikki taideteos. Ohjelmassa lähes jokaisen kuvat ottamiseen liittyy tarina. Mielenkiintoista on se, että moni ottaa kuvan isoäidistään! Heidän kertomansa mukaan isoäiti on ollut elämän tukipilari, ainoa ymmärtäjä ja ikuinen hyväksyjä ja kannustaja.

Ystäväni kertoi tulleensa siihen johtopäätökseen, että vanhetessaan miehistä tulee patsaita ja naisista aaveita! Mietipä hetki tätä - miehistä tulee "suurmiehiä" ja heistä tehdään patsaita. Sen sijaan kun nainen vanhenee, hän muuttuu usin hiljaiseksi sivuun vetäytyjäksi, värittömäksi, kuin aaveeksi.
Mielenkiintoinen teoria! Muntako patsasta äkkiseltään muistat, joissa kuvataan naista? Havis Amanda, no joo. Ja Larin Paraske. Ok.

Mutta olimme isoäidissä, ja hänestä tehtävässä kuvassa.

Kaikki kuvan ottaneet ovat jo menettäneet isoäitinsä. Mutta moni haluaa myös kuvan lapsestaan. Minustakin olisi ihanaa saada kolmen lapsenlapseni kuvat sydämen päälle!

Kat von D:llä itsellään on lukuisia tatuointeja ympäri kehoa. Hänellä on myös ohimossa tipluja, kuvannevatko ne kukkia vai pantterin pilkkuja, sitä en tiedä. Mutta olen huomannut ohimotatuointien olevan kova villitys.

Mietin vain sitä, että jos nuori nainen ottaa ohimoonsa rykelmän tähtiä, hän ei koskaan voi kiristyttää kasvojaan ilman että tähdistä tulee pyrstötähtiä!

Meillähän ei vielä ole tatuoituja vanhuksia. Siis naisia, joilla on kasvoissaan näkyviä tatuointeja. Mutta tulevaisuudessa on.
Minkähänlainen on tulevaisuuden vanhainkoti, kun mummut vertailevat pyrstötähtiään! Tatuointihan pysyy maailman tappiin, kiinteä kasvojen iho suinkaan ei!

onnen anatomia

Ihminen etsii onnea ja onnellista olotilaa. Taitaa olla vähän sama kuin ajaisi tuulta takaa!

Olen tullut siihen tulokseen ettei niin ajateltua kokonaisvaltaista onnellisuuden olotilaa ole olemassakaan. En millään voi hyväksyä sitä, että vain minulla olisi niin huono onni ettei sitä kohdalleni ole osunut jos sen kerran kaikki muut ovat saavuttaneet.

Onni tai onnellisuus ei siis ole tila, joka sinut valtaa ja häivyttää alleen kaiken muun, niin isot kuin pienetkin murheet, vaikeudet ja vastoinkäymiset.
Onni on hetken väläys, läikähdys. Se tuntuu päässä, vatsassa ja sydämessä. Se tulee ja katoaa.

Onnen läikähdys voi syntyä hyvästä sanasta, onnistumisesta, koiran katseesta, pienen lapsen halauksesta... Kaikesta siitä, mikä on sinulle tärkeää.

Onnen, sellaisena kuin se kirjoissa ja elokuvissa esitetään, etsiminen siis on turhaa. Et tule löytämään olotilaa, jossa olet päivästä toiseen euforisessa tilassa ja niin sanotusti leijailet vaaleanpunaisella pilvellä.
Toki tällainen tunne valtaa rakastuessa, mutta silloinkin hattara haihtuu ja joudut laskeutumaan maan pinnalle.

Kokonaisvaltaisen onnen ja onnellisuuden etsiminen ja sen löytymättä jääminen herättää ihmisessä kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet ja luonteenpiirteet. Se tekee ihmisestä ahneen, tyytymättömän, itsekkään, katkeran ja elämään väsyneen ja kyllästyneen. Se kadottaa kyvyn ottaa muiden hyvinvoinnin huomioon koska ihminen keskittyy vain oman "onnensa" löytämiseen.

Jos ihminen keskittäisi tunteensa tuomaan toisille onnen läikähdyksiä, voisivat omatkin läikähdykset löytyä helpommin. Sillä onnellisuus ei ole yksityisasia. Se on kokonaisuuden summa.

Mielestä vain äidinrakkaus (ja isoäidin) on kestävää onnellisuutta.

surun sija

Pelasimme Aliasta. Jos et tunne peliä, kilauta kaverille tai googlaa.
Vävykkeeni minulle selitettävä sana oli sielu. Hän luonnehti sen sanomalla immateriaalinen joka asuu päässä. Siis sielu. Tiesin ja saimme pisteen.
Immateriaalinen? Tietenkin niin. Se jopa tieteellisesti todennettu grammamäärä. No siitä elämästä päässä jokainen voi olla omaa mieltään.

Olin mukana hautaamassa hyvän ystäväni äitiä. Tilaisuus oli raskas, surullinen, en voinut auttaa.
Minulle arkussa ei ollut mitään, sillä hän oli jokaisen lähimmäisen vierellä, sydämessä ja muistoissa. "Vain tomumaja".

Me sanomme sureville, että otamme osaa heidän suruunsa. Ei siihen voi ottaa osaa, se on henkilökohtainen. Me voimme olla mukana ajatuksissamme, mutta emme voi ottaa osaa suruun, emme voi kantaa mitään omaisten puolesta.

Suru sinänsä on vaikeaa. Tietyllä tavalla se on itsekästä, anteeksi! Se on itsekästä kosksa me suremme sitä mitä olemme itse menettäneet.
Tietenkin joissakin tilanteissa itsekäs suru on paikallaan.

Mutta jos läheisemme sairastaa pitkään, emmehän voi toivoa hänen viipyvän luonamme vielä ja vielä?

Luterilainen kasvatus opettaa meille elämän kunnioittamista. Mutta entä kun rakkaamme on sairas ja kärsii eikä lääketiede pysty häntä auttamaan?
Meille on opetettu, ettei saa rukoilla kenenkään kuolemaa.
Mutta jos rakas on sairas, et  voi myöskään rukoilla lisää aikaa eli toisen jatkuvan kärsimisen puolesta! Vaikka kuinka tietäisit että kuolema olisi vapautus.

Minä olin isäni, mieheni ja vanhan sukulaistätini vierellä kun he lähtivät. Sanoin heille jokaiselle,: mene, päästä irti.

Se ei kuitenkaan vähentänyt suruani. Itkin itseäni! Itkin omaa menetystäni, sitä kaikkea mikä päättyi ja mistä jouduin luopumaan.

Ystäväni äidin hautajaisissa sanoin läheisille että ei arkussa ole ketään, äiti on vierelläsi, sydämessäsi. Tuskin se helpotti, mutta halusin sanoa.
Sielu on aina läsnä, ainakin haluan uskoa niin.

Onko sielun koti siis sydän vai pää? Minun pääni ja heidän sydämensä. Immateriaa, niinpä niin. Entä asuuko suru sydämessä vai päässä? Sydän särkyy kun ajattelet vainajaa?

Aika tekee tehtäväänsä surussa. Suru ei koskaan häviä mutta sen kanssa oppii elämään.

minäkuvan muutos

Varmaan jokaisella ihmisellä on mielikuva itsestään - mikä, mitä ja minkälainen olen. Sen mielikuvan muuttaminen perustuen realiteetteihin on hyvin vaikeaa.
Minä olen aina pitänyt itseäni melko mukavana ja jonkin  verran älykkäänäkin ihmisenä. Siihen ajatukseen on ollut hyvä kietoutua: pidetty, hauska, älykäs, hyvä keskustelija, kaikkien kaveri.

Vuosien saatossa, ja eritoten nyt kun on pois työelämästä koko kuva on heittänyt häränpyllyä. Pakko myöntää. Ja vähän hävettää.

Olen summannut ystäväpiiriäni ja tuttaviani Pieksämäellä. Erityisesti miehiä. Jokainen joka on ystäväni on ollut naapurini tai työtoverini. Jokainen tuttavani on alkujaan lasten isä tai työssä haastattelemani henkilö.
Kun muutimme aikanaan paikkakunnalle, kuvittelin että meidät jotenkin huomattaisiin uusina tulokkaina. Kenies huomattiinkin, mutta ei ihmeemmin kiinnostanut.
Jo vuosia sitten tajusin, ettei kukaan haastattelemani mies ole koskaan ikinä haastattelun lopuksi todennut että mennäänkö vaikka kahville, olisi mukava jutella!

Eli en ole ollut millään tavalla kiinnostava, niin, että joku olisi vaivautunut tutustumaan lähemmin. Huomautettakoon nyt, että en ole ollut miestä metsästämässä, vaan pohdin sitä, miten ihmiset "tutustuvat".

Matti Vanhanen ja Susanna nyk. Ruusunen kohtasivat netissä ja tapasivat Ikeassa! Olen minäkin käynyt Ikeassa, mutta en netissä, siis senssipalstalla. Koskaan. Ikinä.

Palatakseni minäkuvaani, olen siis joutunut luopumaan kohdasta kiinnostava.
Entä sitten hauska? Varjelkoon, tässä hävettää. Jutuilleni on naurettu ihan kippurassa. Mutta onko se kuitenkin ollut vain velvollisuudentuntoa kun ei ole haluttu loukata? Vähän niin kuin teeskennelty orgasmi? Mutta entä vedet silmissä joita olen kuvitellut naurunkyyneleiksi?

Älykkyyteni jouduin nollaamaan siinä vaiheessa kun tyttärentyttäreni oppi puhumaan. Koskaan en ole tuntenut itseäni niin pieneksi kuin silloin kun tytön kanssa etsimme jotain kadonnutta tavaraa. Totesin lopulta, että "jospa Jussi-nalle tietäisi missä se on?": Siihen pieni tyttö totesi silmät suurina että "mummu, Jussi-nalle on pehmolelu, ei se voi tietää!". Lattia aukea ja nielaise minut!

Työvuosien aikana kavereita oli paljon, olalle taputtajia ja kaupassa juttelijoita riitti. Mutta kun jäi pois töistä, ei ollut enää hyödyllinen kenellekään. Edes sähköpostiin ei enää vastata! Mielenkiintoista.

Tietenkin jokainen rakentaa oman minäkuvansa itse. Mutta siksi sen muuttaminenkin kai on niin vaikeaa. On pakko myöntää että on ollut hölmö ja sinisilmäinen uskoessaan olevansa kaikkien kaveri. Mutta karavaani kulkee.

Voinko nyt katsoa kasvaneeni ihmisenä kun tunnustan tosiasiat? Kun myönnän etten ole hauska ja haluttava - seura -, en älykäs keskustelija tai kriittinen kestustelujen herättäjä? Minä voin.

Olen ihan tavallinen vanha nainen joka mielellään muistelee vanhoja hyviä aikoja, kaipaa Kekkosta ja aloittaa lauseen "kuin minä pienenä...". Eikä 30 vuotta nuoremmat edes tiedä  mistä puhun!

Kaikesta huolimatta olen edelleen vahva kulttuuri- ja yhteiskuntapoliittinen vaikuttaja - pääni sisällä. Olen koukussa Yle Puheeseen, josta saan tietoa ja pohdiskeltavaa sekä erityisesti päivittäisen addrenaliilipläjäyksen.

Rakastan kutomista, ja teippaan tuppoja sormiini kun sukkapuikot hiertävät. Luen kirjoja intohimolla, siunattu kirjasto. Kasvatan ikkunalaudalla siemeniä nähdäkseni joka kevät kasvun ihmeen. Vietän mahdollisimman paljon laatuaikaa lapsenlasteni kanssa, koska he ovat syy nousta sängystä joka aamu.

Olen siis muuttanut minäkuvaani: olen reilusti vanha nainen, koko sydämestäni mummu!

Miksi nuori tappaa?

Amerikkalainen psykologi Peter Langman on tutkinut kymmentä kouluampujaa. Hän selvittää ampujien ajatuksia ja taustoja kirjassaan Kouluampujat, minsi nuori tappaa? (BTJ Kustannus 2009). Langman on tutustunut tuhansien sivujen materiaaliin, nuorten päiväkirjoihin ja nettikirjoitteluun, perheisiin, ystäviin, koulutovereihin. Hän on sanan mukaisesti mennyt joukkomurhaajien pään sisään.

Lopputulos Langmanin tutkimuksissa on, että merkit seurauksista on ollut näkyvissä.
Pelottavaa, miksi kukaan ei kuitenkaan ole niitä huomannut?

Langman jakaa nuoret kolmeen luokkaan: psykopaattiset, psykoottiset ja traumaattiset kouluampujat. Alalajeja on muutama, mutta kategorioita on siis kolme.

Langman kaataa systemaattisesti median välittämät kliseet ampujista. He eivät ole eristäytyneitä, heitä ei ole kiusattu koulussa jne. Heitä on saatettu kiusata koulussa, mutta se on alkanut ampujasta: hän on ollut kiusaaja ja muut ovat vastanneet siihen. Ampuja kokee kuitenkin olevansa uhri.
Ampujat eivät ole erakkoja, päin vastoin, se voivat olla hyvinkin suosittuja, urheilullisia, menestyvät hyvin koulussa.

Mutta yksi asia nousee esiin: heidän itsetuntonsa miehinä on heikko. Heillä ei ole tyttöystävää.

Usein uutisissa todetaan, että ampuja on katsellut väkivaltaelokuvia tai pelannut väkivaltaisia pelejä. Langmanin mukaan näin on, mutta nuoret eivät ole katsoneet tai pelanneet väkivallan itsensä takia vaan siksi, että väkivallalla osoitetaan miehisyyttä, hallitaan muita. He ovat oppineet niistä mallin, jonka mukaan väkivallalla voi hallita niin toisten kuin itsensäkin elämää.

Tutkitut amerikkalaiset kouluampujat ovat tunteneet suurta kiinnostusta aseisiin ja pommeihin. He kaikki ovat olleet hyvin vihaisia. Heillä on ollut vaikeuksia tyttöjen kanssa... Yhtäläisyyksiä löytyy useita.
Jouillakuilla on ollut harhoja ja he ovat kuulleet ääniä. Joillakuilla on lapsuuden seksuaalisen hyväksikäytön trauma.

Peter Langmanin kirja kannattaa lukea. Vaikka se on raskas ja ahdistava, se antaa ajattelemisen aihetta. Se antaa myös työkaluja kuunnella nuoria uudella tavalla, poimia hälyttäviä sanoja ja käytösmalleja.
Kirja pitäisi kulua jokaisen kasvattajan käsissä. Sillä vastuu ei aina ole vain omasta lapsesta vaan myös hänen tovereistaan, koko yhteisöstä.

Ihmettelen, miksi kirjaa ei ole nostettu julkisuuteen? Myös jokaisen toimittajan pitäisi se lukea. Tiedän, että uutisointi on hektistä, tietoa pitää saada ulos nopeammin kuin kilpailija. Mutta silti pitäisi olla aikaa paneutua sanoihin joita käyttää ettei syyllistä syyttömiä.
Vaikka kodin vaikutus on suuri, ei kaikki kuitenkaan ole välttämättä kodin syytä. Perhe joutuu kantamaan syyllisyyden taakan koko loppuelämänsä siinä missä uhrienkin omaiset ja läheiset joutuman elämään surunsa kanssa.

Kouluampuminen ei ole mustavalkoinen. Se on syyn ja seurauksen ketju.
Peter Langmanin kirjassa kehotetaan vanhempia olemaan rehellisiä, "Älkää valehdelko suojellaksenne lapsianne". "Jos koulu on huolissaan lapsestanne, suhtautukaa siihen vakavasti" Langman toteaa.
Viranomaisiin pitää ottaa yhteyttä jos epäilee jotain tapahtuvaksi. On parempi olla väärässä kuin joutua katumaan ettei sittenkin kertonut!

Suosittelen lukemaan kirjan. Ajatuksella!