Ihminen etsii onnea ja onnellista olotilaa. Taitaa olla vähän sama kuin ajaisi tuulta takaa!
Olen tullut siihen tulokseen ettei niin ajateltua kokonaisvaltaista onnellisuuden olotilaa ole olemassakaan. En millään voi hyväksyä sitä, että vain minulla olisi niin huono onni ettei sitä kohdalleni ole osunut jos sen kerran kaikki muut ovat saavuttaneet.
Onni tai onnellisuus ei siis ole tila, joka sinut valtaa ja häivyttää alleen kaiken muun, niin isot kuin pienetkin murheet, vaikeudet ja vastoinkäymiset.
Onni on hetken väläys, läikähdys. Se tuntuu päässä, vatsassa ja sydämessä. Se tulee ja katoaa.
Onnen läikähdys voi syntyä hyvästä sanasta, onnistumisesta, koiran katseesta, pienen lapsen halauksesta... Kaikesta siitä, mikä on sinulle tärkeää.
Onnen, sellaisena kuin se kirjoissa ja elokuvissa esitetään, etsiminen siis on turhaa. Et tule löytämään olotilaa, jossa olet päivästä toiseen euforisessa tilassa ja niin sanotusti leijailet vaaleanpunaisella pilvellä.
Toki tällainen tunne valtaa rakastuessa, mutta silloinkin hattara haihtuu ja joudut laskeutumaan maan pinnalle.
Kokonaisvaltaisen onnen ja onnellisuuden etsiminen ja sen löytymättä jääminen herättää ihmisessä kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet ja luonteenpiirteet. Se tekee ihmisestä ahneen, tyytymättömän, itsekkään, katkeran ja elämään väsyneen ja kyllästyneen. Se kadottaa kyvyn ottaa muiden hyvinvoinnin huomioon koska ihminen keskittyy vain oman "onnensa" löytämiseen.
Jos ihminen keskittäisi tunteensa tuomaan toisille onnen läikähdyksiä, voisivat omatkin läikähdykset löytyä helpommin. Sillä onnellisuus ei ole yksityisasia. Se on kokonaisuuden summa.
Mielestä vain äidinrakkaus (ja isoäidin) on kestävää onnellisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti