karhunkierros

Marjamehusta tuli mieleen viime kesä. Olin talonvahtina  ystävättäreni maatalossa. Ruokin kanat, kissat, hevosen, fasaanit, sorsat... pari kertaa päivässä. Yksi koirakin oli kotona tarhassa. Minulla oli mukanani kaksi koiraa, jotka olivat ensimmäistä kertaa oikeasti maalla.

Kanatarhasta oli kaksi kukkoa vapaana pihalla. Ne odottelivat pääsyä pataan, mutta molemmat kohtasivat tiensä pään koirieni hyökättyä niiden kimppuun.

Toisen koirat tappoivat, toiselta piti minun iskeä pää poikki rautalapiolla ettei se jää kitumaan.

Aika karmea kokemus kaupunkilaiselle!

Laitoin tietenkin tapahtumasta heti viestiä isäntäperheelle. Onneksi kukkojen kuolema ei haitannut!

Kukot kuolivat eri päivinä. Ensimmäisen hautasin kompostiin, mutta toinen jäi pihaan ja tarkoitus oli haudata se aamusella.

Oli ilta syyspuolella kesää ja yö pimeni. Noin kello 23 aikaan oli jo sysipimeää. Valosaastetta maatalon ympärillä ollut. Vain liiketunnistinvalo syttyi silloin tälläin toisella puolen pihaa kun kissa tai jänis kulki aitan vierustaa.

Olin ajatellut jättää oman pystykorvajäljitelmäni ulos yöksi. Olihan lämmin, lähes hehkuva yö, Ulkona aitauksessa oli hevonen, talon koira tarhassansa.

Toisen koiran ajattelin ottaa sisään ja meninkin hakemaan sitä. Samalla huomasin taivaanrannassa loimotusta.

Ukkonen!

Pystykorva säikähti kerran pentuna ilotulitusta ja on siitä lähtien pelännyt kaikkia kovia ja äkkimäisiä ääniä – erityisesti ukkosta.

Olisi varmaan viisasta ottaa sekin sisään.

Kutsuin koiria kotiin pimeästä. Vähän ihmettelin miksi omani sekä talon koira haukkuivat niin oudossti, haukun ja ujelluksen ja ulinan sekaista meteliä.

Sain kuitenkin lopulta koirat sisälle ja olin juuri sulkemassa ovea kun valtava karjaisu isku kylkeeni.

Ääni oli niin voimakas että se säärkyi korvassa ja tunsin, miten äänestä tuleva paineaalto nosti minut ilmaan ja paiskasi selälleni portaiden vieressä olevaan kukkapenkkiin.

Kesti hetken ennen kuin selvisin aamutakin vyöstä, kukkavarsista ja säikähdyksestä ja sain itseni yläs. Oli kierrettävä portaille ja noustava portaat ovelle. Tuskin koskaan olen liikkunut niin nopeasti, vaikka aikaa tuntui kuluvan todella pitkään.

Tietenkään äänen suunnassa ei ollut pihavaloja. Vaikka yritin ikkunan läpi taskulampulla kuinka valaista, en nähnyt kiiluvia silmiä.

Arvasin, että karhu on seissyt aivat saunan nurkalla.

Sydän hakkasi haljetakseen tunnin, millään ei tahtonut uni tulla. Koirat kiertelivät levottomana alakerrassa.

Seuraavana päivänä selvisi, että juuri siltä suunnalta josta ääni oli kuulunut oli hevosen aitauksen sähköaita poikki.

Kuulin myös paikallisten puhuvat, ”että sillä suunnalla liikkuu se karhu pentunsa kanssa!”

Olisiko kahrhu tullut tavoittelemaan pihalla lojuvaa kuollutta kukkoa? Makupalaksi pennulleen!

Aamulla tutkin aiheuttamaani tuhoa kukkapenkissä, heti sen jälkeen kun olin kaivanut kukonraadon syvälle kompostiin.

Huomasin, että kukkapenkki oli tehnyt tuhojaan myös minulle – kukkien seassa oli muutama kissan ruokakuppina toiminut muovirasia joiden päälle olin mätkähtänyt. Toisessa kyljessäni oli muhkeat mustelmat todisteena siitä, etten todellakaan ollut nähnyt unta.

Yksi todisten karhun vierailusta oli se, että pystykorva seikkaili saunan suunnalla ja tuli takaisin selkä mustana. Se oli ilmiselvästi kierinyt kasassa. Sen turkki oli ihan kakassa ja mustikankuorissa!

Olen 20 vuotta joka syksy kierrellyt paikallisia sienimetsiä näkemättä yhtään karhua. Tuoreita ja vielä viileässä aamuilmassa höyryäviä ulostekasoja olen pari kertaa nähnyt. Mutta elävää otso-kontiota en.

Enkä nähnyt nytkään. Ehkä se pelästyi minua yhtä paljon kuin minä sen ääntä.

Jyuuri sillä hetkellä kokemus ei naurattanut. Meni jonkin aikaa ennen kuin pystyin ajattelemaan tapahtunutta ilman sydämen välilyöntejä.

Toisaalta olin kovin tyytyväinen että olin talolla yksin. Ilmalentoni kukkapenkkiin oli varmaan aikamoinen näky.

Oli pakko kysyä isäntäväeltä, ettei heillä vaan ole pihalla tallentava videovalvonta!

varpaat palelevat

Kovien pakkasten aikana tuli kova kaipuu huopatossuihin. Oletteko huomanneet, että ne ovat hävinneet iin kaupoista kuin katukuvastakin.

No, ollessani itse koulussa noin 50 vuotta sitten, huopatossut olivat vähän sama asia kuin että olisi kulkenut koko talven monoissa.

Mutta mikään ei ole lämpimämpi kuin vanhat kunnon huopikkaat.

Olen seikkaillut maailmanlaajuisessa ostoparatiisi ebayssa. Sieltä löytyy venäläisiä huopatossuja hintaan 80 – 100 euroa. Ja hieno lehtiartikkeli siitä, miten kauniit ja koristellut huopikkaat ovat jälleen tulleet venäjällä muotiin.

Suomessa huopatossuja tekee edelleen Lahtinen oy. Mutta sen nettisivuilla ei ole hintoja.

Omilla lapsillani oli pieninä huopatossut. Mutta lapsilla ne ovat talvessa liian pienet.

Aikuisella ne melkein kestävät isältä pojalle.

Tulisipa niitä enemmän myyntiin. Kohtuuhinnalla.

Omaksuivathan nuoret muutama vuosi sitten pipomuodin ja kaulahuivitkin. Jospa he innostuisivat myös huopatossuista!

yhden huoneen arkkitehtuuri

Jo työssä ollessani kirjoitin kolumnin siitä, miten tekniikan kehitys voi tulevaisuudessa muuttanut ihmisen elämää. Pohdin sitä, mitä ihminen tulee tarvitsemaan – muuta kuin tietokoneen tai kännykän!

Silloin vielä kännykällä ei voinut muuta kuin soittaa ja lähettää tekstiviestejä. Aikanaan niihin tuli kamerat. Mutta silloin jo voi elää tietokoneen kautta.

Nykyisin tietokone on siirtynyt kännykkään. Ajatushan on se, että voit pitää työn ja ystävät aina mukana.

Mutta miksi pitää pitää ”mukana”? Ei ole pakko liikkua minnekään.

Ruokaa voi tilata netistä, ystävät tapaavat  twitterissä tai facebookissa. Etätyöskentelyä yritetään ajaa läpi väellä ja voimalla. Lääkärinkin tavoittaa netin kautta.

Miten tällainen kehitys tulee muuttamaan esimerkiksi arkkitehtuuria? Enää ei tarvita keittiötä, kun ei tarvitse laittaa ruokaa. Soitto vain, ja pizza on ovella.

Olohuonekin käy tarpeettomaksi, koska kukaan ei enää tule kylään. Kaikkihan ovat naamakirjassa.

Onko niin, että tulevaisuuden kodissa on vain vessa ja makuuhuone?

Yhteen huoneeseen mahtuu niin ruokailemaan, nukkumaan työskentelemään ja tapaamaan kavereita. Kaikki liikkuu bittiavaruudessa. Et enää tarvitse edes kesämökkiä, sillä voit omistaa maatilan netissä, kasvattaa vihanneksia, kukkia ja eläimiä. Voit keskellä kaupunkia toteuttaa unelmasi maaseudun elämästä. Markkinoilla ostetaan ja vaihdetaan siemeniä ja taimia. Sieltä voi ostaa aitaa, työkaluja ja eläinvauvoja… Netistä löytyy myös virtuaalilemmikkejä.

Kehitys lienee hyvä vain ilmaston kannalta: autoja ei enää tarvita, eihän kukaan enää liiku minnekään. Paitsi tietenkin lähetit, jotka kuljettavat netistä tilattua tavaraa.

Olen sitä mieltä, että tekniikan kehitys saa ihmiskunnan kulkemaan taaksepäin. Ajattele, voimme tulevaisuudessa viettää vuosia näkemättä fyysisesti yhtään toista ihmistä. Mutta mitä sitten, kun hänet näemme? Olemmeko kuin entinen luolamies, joka hämmästyi, kauhistui ja suuttui – ja alkoi tapella tunkeutujan kanssa.

yrttejä purkkiin

Lueskelin Voi Hyvin -lehden viimeisintä numeroa. Siinä oli mainos muun muassa nokkospuristeista. Nokkonenhan on hyvä diureetti ja tärkeä vitamiini. Me suomalaiset saamme vähän vihreän kasvin vitamiineja talvella.

Näin maalla asuvalle nokkosen ostaminen purkissa tuntuu hassulta. Olen jo vuosia kasvattanut erilaisia yrttejä ja kuivannut niitä talven mausteeksi.
Yrttisekoitukseni yksi tärkein pohja on nokkonen. Sitä kasvaa joka paikassa. Esimerkiksi tyttäreni pihalla nokkosta on riesaksi asti. Sieltä saan hyvän alun yrttiseokseen.

Ystävättäreni, jolla on maatalo, kutsuu keräämään nokkosta tallin seinustalta. Hän niittää kasvuston jossain vaiheessa kesää ja taas kasvaa uutta hennonvihreää lehteä.
Nokkonen kuivaa yrttikuivurissa nopeasti, muutamassa tunnissa.

Toinen perusmauste on lipstikka eli liperi. Ennen vanhaan oli tapana että joka mökin portinpielessä kasvoi liperi. Sen ohi eivät noidat päässeet.
Yleensä vanha liperi on pensaan kokoinen. Sitä siis riittää yhtä lailla kuin nokkosta.

Joskus kerään seokseen vadelman ja koivun lehtiäkin. Yrteistä käytän kaikkea: basilikaa, rosmariinia, salviaa, timjamia, korianteria ja iisoppia. Myös rakuunaa laitan joukkoon, mutta sitä kuivaan myös  erikseen. Rakuuna on sienimauste.

Siankärsäämö on niin tehokas ja ravintorikas, eittää sen sanotaan auttavan sikotaudista selluliittiin. Sitäkin siis kerään puhtailta kasvupaikoilta.

Syksyllä yrttisekoitusta on aina iso purkillinen. Siitä riittää meidän kolmelle perheellemme sekä monelle tuttavalle.


Muutama vuosi sitten muutin nykyiseen kotiini. Huoneet oli maalattu ja vävyni oli laittanut uudet lattiat; alakertaan tumman harmaata keittiöön ja eteiseen, koivun vaaleaa olohuoneeseen ja makuuhuoneisiin. Tavarat oli tuotu sisään ja järjestelin niitä iltasella. Valoja ei vielä kaikkiin huoneisiin ollut kytketty.

Harmikseni huomasin, että mausteyrttipurkki oli mitä ilmeisimmin kaatunut pakkauslaatikosta olohuoneen lattialle. Siinä oli iso kasa vihreää jauhetta.
Olin tietenkin kauhean pahoillani tapahtuneesta. Mutta onneksi oltiin menossa kohti kesää ja voisin laittaa uuden yrttikasvimaan pieneen pihaani.

Pimeässä huoneessa maistoin jauhoa kielelläni, eikä se maistunut kuin kitkerälle – oli tietenkin maku haihtunut lattialle levitessä.

jonkin ajan kuluttua löysin kuitenkin yrttipurkin keittiöön kuuluvista laatikoista. Mitä ihmettä? Mitä sitten oli kasa olohuoneen lattialla???
Ihmettelin asiaa vävylleni, joka oli revetä naurusta.
Lattialla oleva vihertävä jauho oli laminaattipölyä, jota oli tullut kun vävyni oli sahannut laittaessaan uusia lattioita. Harmaata laminaattipölyä. Pahan makuista. En suosittele!

pakkanen

pakkasta

Pakkanen on kova. Talvi yllättää suomalaiset joka vuosi. Aika metka juttu. Tällä hetkellä mittarissa on ulkona -24 ja sisällä +20. Pakkasennätys oli viime yönä -38,7. Huh.

Pakkasella syödään lihakeittoa. Kukaan ei keitä sitä kesällä. Kynttilät tekevät lämpimän olon. Ja villasukat.

Kun pakkanen kiristyy, minulle tulee vastustamaton halu kutoa sukkia lapsille. Heillä on niitä jo jokaisella laatikollinen, mutta en voi itselleni mitään. Pakko mikä pakko.

Sitä paitsi television katseleminen tuntuu hukkaan heitetyltä ajalta. Siksi on hauskaa tehdä käsillä jotain hyödyllistä. Kutoessa myös sormet pysyvät lämpiminä.

Viime talvena Nessa totesi, että :”Mummu, minulla ei vielä ole vihreitä sukkia!”. Nyt on.
Ja kaikkein lämpimimmät ja mukavimmat kutoa ovat koirankarvalankasukat. Langassa on puolet koirankarvaa ja puolet lampaan villaa.
Pysähdynkin usein Mikkeliin mennessä Hiirolaan Pirtin Kehräämöön ostamaan lankoja. Sinne vien myös keräämäni koirankarvat.

Pakkasen huono puoli on ainainen pukeu6tuminen: kerros kerrokselta vaatetta niskaan aina, kun lähtee koirien kanssa ulos, kauppaan tai vain viemään roskia.
No, kerrospukeutuminenhan on muotia – olen siis trendikäs.

Rivitalossa asuessa koirien kanssa olen huomannut sen, että koirat ovat aina väärällä puolella ovea. Ne haluavat ulos kun ovat sisällä ja sisään silloin kun ovat ulkona. Ovea pitää koko ajan avata ja päästää koirat sinne sun tänne.
Ikkunalaudalla olevat kukat kärvistelevät jatkuvassa kylmässä tuulahduksessa.

Nyt ainakin Pieksämäellä on kolmas talvi peräjälkeen kun kuura pysyy puissa. Luonto ei voisi olla kauniimpi. Erityisen kaunista on ollut viime päivinä kun aurinko on paistanut.

Auringon lämpökin jo tuntuu, sillä aamun reilu -20 astetta nousee lähes kymmenen astetta auringon noustessa ja osuessa mittariin.

Tänä aamuna koko Pieksänjärvi oli vain meidän. Ketään muuta siellä ei ollut. Ei ollut hiihtäjiä, ei pilkkijöitä. Vain hohtava hanki koirien telmiä. Upeaa! Käsittämättömän kaunista.

Tyttäreni kertoi, että heidän tuttavansa olivat Thaimaassa näyttäneet kännykässä olevia valokuvia Suomen talvesta. Thaimaalaiset olivat alkaneet itkeä. Heidän mielestään me asumme maailman kauneimmassa maassa.

Olemme jäällä tutustuneet kanteen kalamieheen. Tapaamme usein aamusella, me olemme menossa jäälle ja he ovat palaamassa verkoilta.
Juttelimme yhtenä aamuna talvesta ja kerroin thaimaalaisten reaktiosta.
Toinen miehistä kertoi, että hänen poikansa oli Irakissa (vai Iranissa?) rakennustöissä. He olivat sanoneet paikallisille, että kun teillä täällä on nyt yli +30 astetta lämmintä, meillä talvella on -30 astetta pakkasta. Paikalliset olivat alkaneet nauraa ja taputtaneet suomalaisia olalle tyyliin ” huijaatte, ei me tyhmiä olla eikä ihan kaikkea uskota!”.

Minun irlantilaisille ystävilleni on käsittämätöntä kuvitella, että pakkasta on yli 10 astetta. Ja lunta – mutta mikään ei pysähdy. Aikuiset menevät töihin, lapset kouluihin. VR:n vaikeuksista en ole heille kertonut.

Minun mielestäni Suomessa on hienoa muun muassa se, että meillä on neljä selvää vuodenaikaa. Etelässä, siis esimerkiksi Espanjassa ja Kreikassa on suomalaisille aina kesä ja helle, mutta on heilläkin talvensa. Siellä ei kuitenkaan ole samanlaista lämmitystä, eristystä ym. kuin meillä. Siellä oikeasti kärvistellään kylmässä.

 Minua talvi aina ihmetyttää. Siis se, miten luonto selviytyy ja keväällä herää eloon. Usein mietin hakia katsellessani, kuinka paljon elämää siellä on. Pieniä hiiriä ja myyriä hyörimässä kinosten kätköissä.
Ja kaikki siemenet, jotka kukista varisivat viime kesänä! Ne vain nukkuvat. Ja kun alkavat tuntea auringon lämmön, heräävät jälleen ensi kesään.

Ystävättäreni mietti, miten perunat tietävät että on kevät? Perunat ovat jääkaapin kylmiössä, mutta tiettyyn aikaan kevättä ne alkavat työntää uutta kasvua? Ihmeellistä.
Mikään ei ole niin ihmeellinen kuin luonto!