Muutama vuosi sitten laitoin sähköpostia paikallisen ammattikoulun parturi-kampaajalinjan opettajille. Asia oli idea, jonka kuvittelin ottavan heti tuulta. No, eipä kukaan koskaan edes vastannut.
Ajatukseni oli, että parturi-kampaajaopiskelijat ottaisivat jalat alleen ja kiertäisivät lukuisia paikallisia päiväkoteja pikkuihmisten hiuksia siistimässä.
He voisivat sopia päiväkodin kanssa ajan jolloin tulevat ja päivätädit laittaisivat viestiä koteihin.
Hiusten leikkaus tehtäisiin pientä korvausta vastaan ja vanhemmat voisivat ilmoittaa, haluavatko he oman jälkikasvunsa kutrit kuntoon.
Opiskelijat saisivat harjoitusta ja pienen korvauksen itselleen!
Tiedän, miten hankalaa voi työssä käyville vanhemmille olla ajan irrottaminen siihen, että varaa ajan kampaajalta ja vie pienokaisen sinne. Moni kampaamo sulkee ovensa samaan aikaan kun vanhemmat lopettavat työnsä!
Siksi ajattelin, että ideani voisi olla hyvä. No, ilmeisesti ei ollut. Ainakaan meidän jälkikasvumme päiväkodissa ei kampaajia ole käynyt. Ihan ovat lapset olleet rivissä mummun oven takana ja sitten on pitänyt keittiösaksilla yrittää otsatukkaa suoraksi!
Voisihan joku ihan yksittäinen opiskelijakin ideasta innostua!
Mutta ei ole aikaisemminkaan nuoret pieneen tienistiin innostunut. Töissä ollessani kirjoitin kolumnin siitä, miten joku reipas poika voisi Jaska Jokusen tapaan kiertää lumilapion kanssa luomassa lumet mummujen porrastasanteelta.
Jaska kiersi, soitti ovikelloa ja kysyi saako lumet luoda. Ja jos sai, hänelle maksettiin muutama kolikko.
Liekö ns. pieni korvaus nykyään liian pieni vaivaan nähden?
Vahinko!
