ylellisyyttä

Kuuntelin radiosta mikälie-ohjelmaa, jossa kyseltiin ihmisiltä millaista ylellisyyttä he kaipaavat elämäänsä. Haastattelija tivasi, olisiko ylellisyyttä hieno koti, uusi auto, Karibianristeily, mahdollisuus ostaa ihan mitä haluaa. Hän tuntui oikein kiihtyvän, kun ei saanut haluamiaan vastauksia.

Haastateltujen suomalaisten mielestä ylellisyyttä olisi luonnon rauha, kesämökkiloma perhaan kanssa, ihan vain rauhallinen ilta itsekseen.

Maailma pursuaa tavaraa, tapahtumia, ostosparatiiseja ja valmislomia. Jo sana ostosparatiisi kertoo, millaisessa maailmassa elämme. Suurin osa tavarasta on turhaa ja kertakäyttöistä.
Ajatelkaapa miten suuri on se teollisuus maailmassa, joka valmistaa erilaisia leluja pääsiäismuniin! Tai esimerkiksi koriste-esineitä, joissa ei ole turhan paljon panostettu laatuun.
Jos alkaisi laskea, erilaisia tuikkukuppejakin on varmaan miljoonia.

Kosmetiikkateollisuus ei ole yhtään sen ihmeellisempää. Koko ajan markkinoille tulee uusia tuotteita jotka lupaavat silottaa rypyt, pullistaa huulet ja tuuheuttaa ripset. Kuitenkin 30 vuotta kauneuden aitiopaikalla työskennellyt Kauneus ja Terveys -lehden entinen päätoimittaja Irmeli Castrén sanoo, että iho ei suinkaan tarvitse rasvaa vaan öljyä. Ja öljyä löytyy jokaisesta keittiöstä!
Castrén toteaa, että ei ihon läpi imeydy kosteutta. Hän kehottaa miettimään, miten kävisi silloin kun menee kylpyyn!

Vaate- ja asustemuoti muuttui aikanaan neljä kertaa vuodessa: kevät, kesä, syksy ja talvimuoti. Nyt ei edes kvarttaali riitä. Tuntuu siltä, että muoti muuttuu samalla syklillä kuin mitä naistenlehdet ilmestyvät.

Miten ihmeessä äitimme, isoäitimme ja kaikki naiset jo ennen heitä ovat tulleet toimeen omien rintojensa kanssa? Missä ihmeen vaiheessa naisten rinnat menettivät alkuperäisen tarkoituksensa ja muuttuivat osaksi muotia? Missä vaiheessa niistä tuli naiseuden mitta? Tai siis niiden koosta?
En millään voi hyväksyä sitä, että 12-13-vuotiaille tytöille laitetaan rintaimplantit. Ja perusteluna on, että kun se niin haluaa!

Jotenkin tämä kaikki lyö itseään korvalle - ihmiset haluavat luomua niin ruuassa kuin vaatteissakin.
Ihan kuin ihmiskunta olisi kaoottisessa tilassa. Ei tiedetä mitä halutaan. Mutta on vain pakko saada.
Monestihan on todettu, että vanha kunnon maalaisjärki on kadonnut.
Vanhempia vain tulee sääli. Miten tällaisessa sekamelskassa ja arvojen alennustilassa voi kasvattaa itsenäisesti ajattelevia lapsia ja nuoria? Sellaisia, jotka olisivat tyytyväisiä siihen mitä on, kyseenalaistaisivat turhuuden ja arvostaisivat aitoutta.

oikein hyvä päivä

Voiko päivä alkaa paremmin kuin sillä, että aamulla herää omaan nauruunsa? Näin on tapahtunut jo monena aamuna. Ei niin, että olisin nähnyt hauskaa unta vaan kun kolme kylmää koirankuonoa tunkee peiton alle ja hurja hännänheilutus humisee ympärillä.
Kahden koirani lauma kasvoi viikko sitten yhdellä: sain pienen pitkäkarvaisen kääpiömäyräkoiran. Se on otettu huostaan pentutehtaasta. Tapauksesta kirjoitettiin viime syksynä useaan otteeseen iltapäivälehdissä.
Helsinkiläinen nainen piti pentutehdasta ja koirien olot olivat surkeat.
Tässäkin koirassa on sama isovanhempi niin enon kuin isänkin puolelta. Eli ihmisen ahneus on ajanut sisäsiitokseen.

Jo joka tapauksessa, koirat vietiin kenneliin, josta niille etsittiin uudet kodit.
Minulle kerrottiin, että Sirius on arka ja säikky. Se pelkää ja hermostuu helposti eikä ole edes sisäsiisti.

Päätin kuitenkin ottaa sen, koska olen aina halunnut pienen koiran. Sekarotuisessa Carossa tapahtui pieni mittavirhe: sen emo oli sirpakka pieni narttu ja oletin, että tytär on äitinsä kokoinen.
Hyvin pian paljastui kuitenkin se tosiasia, että seuraava sukupolvi on aina vanhempiaan isompaa. Mutta tässä tapauksessa tuli kyllä liioteltua. Aloin jo epäillä, että Caron isä on ollut naapuritalon poni!

Minulla on aikaisemminkin ollut mäyräkoira, Siiri, joka tosin sairastui 14-vuotiaana rintasyöpään ja jouduttiin lopettamaan.
Nyt on siis laumassani tyttäreni Pyry, pystykorvan oloinen sekarotuinen, Caro, musta paholainen ja ihan hurjan sekarotuinen sekä Sirius, pieni mäyräkoirauros.

Kun tulimme ensimmäisen kerran uuteen kotiin, lauma otti tulokkaan vastan kuono pitkänä. Muutama minuutti kesti haistella ja vähän maistellakin.
Itse olin varautunut istumaan pelokas koira sylissäni sen illan.

Ihan sain itsekseni istuskella - Sirius upposi laumaan välittömästi. Meni suoraan isojen koirien ruokakupille, tyhjensi ne, huokaisi syvään ja alkoi vetää sikeitä sohvan nurkassa.
Jo samana iltana sen häntä heilui vähän ja seuraavana aamuna sanan mukaisesti häntä heilutti jo koiraa.

Nyt, vajaata viikkoa myöhemmin Sirius on ottanut vallan talossa. Se rakastaa sitä, kun Caro (narttu) hoitaa sitä kuin pentua. Mutta kun se kyllästyy, saa mamma lähdön.
Vanha Pyry-pappakin on laitettu ojennukseen.

Yhtenä aamuna havahduin hereille siihen, että koirat ryntäsivät ylön portaita. Makasin ihan hiljaa ja liikkumatta ja nukkuvaa teeskennellen. Hetken kuluttua tuli pysähtynyt hiljaisuus. Tiesin - koirat ovat ilmassa hyppäämässä sänkyyn.
Ja mikä riemu syntyikään kun ne tajusivat minun olevan hereillä. Vikinästä ja nuolemisesta ei ollut tulla loppua.
Vaikka kuinka yritin pakoon peiton alle, aina jostain eksyi kylmä kuono ihoani vasten.

Tällaisessa tilanteessa ei voi muuta kuin nauraa, ääneen.