ihan piipussa

Edesmennyt isäni oli kova piippumies. Hän oli aikanan osallistunut jopa piipunpolttokisoihin ihan palkinnoille asti.
Nyt eläessään hän olisi jo 99 vuotias, joten aikana, jolloin hän tupakoinnin aloitti ei vielä vaaroista puhuttu. Se tapahtui jo ennen sitä, kun Malboro huulessa oli miehen mitta.

Isälläni paloi piippu tai pikkusikari tuon tuostakin, erityisesti silloin kun hän katseli televisiota. Ja sitä hän katsoi aina.

Aivan tv:n ja tv-tuolin vieressä, ikkunalaudalla oli kahden undulaatin, Rikan ja Roskan häkki. Minä en koskaan oppinut, kunmi plo kumpa ja kumpi kampi. Mutta toisesta tipistä aika jätti jo aikaisemmin: se karkasi häkistä ja joutui mäyräkoiran suuhun. Vain pari pyrstösultaa ja huuliaan nuoleva koira oli keittiössä.

No, toinen lintu eli huomattavan pitkään. Jopa isäni poistui suurempien piippujen ja tuoreempien tupakoiden tarhaan lintua aikaisemmin.
Tyttäreni ja vävyni siirsivät lintuhäkin omaan kotiinsa, edelleen ikkunalle, takkahuoneeseen.

Jonkin ajan kuluttua aloimme ihmetellä, miksi lintu istuu orrellaan jä tärisee kuin mainoksen duracel-pupu? Se tärisi ja tärisi ja kopsahti häkin lattialle! Sieltä se nousi itseään ravistellen ja höyheniä sukien uudestaan orrella - ja kotvan kuluttua alkoi taas täristä.

Tätä kesti pari viikkoa. Sitten se loppui.
Ihan kamalaa, tajusimme, että linnulla oli vieroitusoireita!
Elettyään vuosia piipunsavupilvessä ja jouduttuaan äkkiseltään siitä pois, se sai ihan selvät vieroitusoireet.

Onneksi lintu eli vielä pari vuotta iloisesti laulellen aina siihen saakka kunnes putosi orreltaan viimeisen kerran.

rautaisannos kuusivuotiasta

Olin viikon kuusivuotiaan Nessan kanssa Helsingissä. Oli upea retki. Mummu totesi kuinka totta ovat laulun sanat: Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...
Helsingissä kaikki on erilaista kuin Pieksämäellä. On paljon ihmisiä, autoja, korkeita taloja, Mersuja...
Yksi suurin ihmetyksen aihe tytölle olikin Mersujen määrä. Ja erityisesti se, että pakettiautotkin olivat Mersuja. Onneksi pääsimme ajelulle Mersu-taksilla!

Onnistunut retki ei suuria järjestelyjä tarvitse. Jo kaupassa käynti oli elämys. Yhden päivän vietimme ajelemalla raitiovaunulla. Ikkunasta näki katujen vilinää ja siitä lapsi bongasi mitä moninaisempia yksityiskohtia.

Minulle oli täydellinen yllätys se, kuinka paljon ja joka paikassa on valvontakameroita. Niistä riittikin keskustelua pitkään. Selitin, miksi niitä on, eli turvallisuuden takia. Nessa löysi niitä kaikkialta. Miten pienet silmät ne löysivätkin. En todellakaan ollut ajatellut, että niin kaduilla, kaupoissa kuin kahviloissakin olet koko ajan kuvassa. Tuli turvallinen olo.

Vierailimme Stockmannin leluosastolla, joka yllätykseksi oli aika pieni. Omasta lapsuudestani muistin sen valtavaksi, koko kerroksen kokoiseksi leluparatiisiksi. Mutta ehkä siinä on käynyt samoin kuin kotimäelle: lapsena se oli huikean korkea mutta vuosien vieriessä mataloitui pieneksi kukkulaksi.

Seisoimme noin tunnin skannaamassa barbie-hyllyä. Jotenkin mikään ei oikein napannut. Nessalla oli lupa valita mieleinen lelu, mutta nuket eivät vauhtityttöä kiinnostaneet. Lopulta hän meni leluautopuolella ja onnellisena löysi ison pakkauksen pikkuautoja.

Äiti oli laittanut vähän rahaa tytölle matkaan - juuri lelua varten. Mutta jo kotona Nessa pohti, että "olisi varmaan parempi jos minä säästän omat rahani ja sinä ostat sen lelun?".

Kahviloissa ruokailu oli hauskaa. Ensin valittiin herkkuja ja sitten istuttiin nauttimaan. Ja miten pieni tyttö nauttikin. Ihanaa. Ainoa häiritsevä seikka alkumatkasta oli se, että Nessalla oli jalassaan talvikengät. "Mummu, mun varpaat litisee!" hän totesi. Helsingin kadut olivat kuivat ja lumettomat. Siksi mentiinkin heti ostamaan lenkkarit.
Äiti antoi selvät ohjeet, ettei saa valita poikien lenkkareita. No, Nessa kokeili vaaleanpunaisia, jotka noin suurin piirtein olivat ihan hyvät.
Mutta kun kehoitin häntä katsomaan vielä läpi koko tarjonnan ja valitsemaan mieleiset, hän tarrasi musta-harmaa-valkoisiin kenkiin. Ne olivat juuri sopivat ja ihan kamalan ihanat.
Tietenkin sitten valitsimme ne - vaikka niissä oli monster-auton kuva. Nessa niillä kävelee, ei äiti.

Oli hauskaa seurata tytön leikkiä kotona iltaisin. Hän leikki pikkuautoilla ihan samalla tavalla kuin joku toinen voisi leikkiä nukeilla. Autot olivat perhe ja tekivät jokapäiväisiä asioita. Mielikuvitustarinat syntyivät ihan kuin joskua itsellä pienenä käpylehmillä.

Huippuhieno kokemus oli baletti. Päätin viedä pienen tytön Kansallisoopperaan katsomaan balettia Coppelia. Se on mielestäni helppo ja kaunis aloitus klassisen musiikin tutustumiseen.
Nessa on enemmän rockityttö joka myös on ihastunut Juice Leskisen tuotantoon. Katsoin asiakseni luoda ensimmäisen kontaktin klassiseen.

Selitin Nessalle, että baletti on pitkä (2,5 tuntia) ja siinä on kolme näytöstä eli kaksi väliaikaa. Jos näytös ei kiinnosta, voidaan lähteä väliajalla pois.
Meillä oli kaikkein halvimmat liput kolmannelta parvelta, piippuhyllyltä. Mutta sieltä näki koko näyttämön ja orkesterimontunkin.

Kun ensimmäiset tahdit kajahtivat ilmaan Nessa oli täysin lumoutunut. Näin, miten hän kumartui eteenpäin ja tuijotti haltioituneena ensimmäisten tanssijoiden liidellessä näyttämölle. Hän tuijotti herkeämättä esitystä mutta kääntyi vain pari kertaa minun puoleeni ja antoi ison halauksen! Parempaa kiitosta en olisi voinut saada.

Ei ollut puhettakaan, että olisimme lähteneet kesken esityksen pois. Tyttö eli näytöstä ja totesi: "kun minä luulin että ne vaan tanssii. Mutta siinähän on tarina!". Lapsi ymmärsi, että tanssilla kerrottiin satua nukentekijästä joka rakastuu nukkeensa (Coppeliaan) ja haluaa siitä elävän tytön.
Kun kuusivuotias löytää tannista tarinan voi jo sanoa, että esityksessä ollaan onnistuttu.

Kahden ja puolen tunnin esitys olisi varmaan voinut olla toisen mokoman pitempi. Niin innostunut tyttö oli. Tosin unta ei tarvinnut hakea, kuten ei muinakaan iltoina isossa kaupungissa.

Baletista riitti juttua moneksi päiväksi.

Yksi hauska ohjelmanumero matkamme aikana oli tutustuminen kauppahalliin. Menimme sinne katselemaan isoja kaloja ja lihatiskejä. Nenät lintassa tutkimme lasien takana olevia kaloja ja paloiteltuja ruhoja. Itsekin oikein hämmästyin miten monenlaista lihaa on tarjolla, sorkkia ja häntiä myöten. Olen huomannut unohtaneeni paljon ruokia, kun pelkästään itselleen ei aina viitsi kokata.
Ihan hurjan hauskaa!

Harmittavaa koko retkessä oli se, että mummuparan aivot eivät enää rekisteröi lapsen kysymyksiä siinä tahdissa kuin niitä tulee. Huomasin monta kertaa olevani monta kysymystä jäljessä - ja kun vastasin, Nessa katsoi ihmetellen, mitä mummu oikein puhuu.

Summa summarum retki oli loistava. Naurun määrä oli suuri ja ihmetyksen varmaan ihan samoissa lukemisissa.
Suosittelen jokaiselle, jolla vain on mahdollisuus viettää muutama päivä pienen lapsen kanssa. Maailmasta oppii hurjasti pienin silmin!