Amerikkalainen psykologi Peter Langman on tutkinut kymmentä kouluampujaa. Hän selvittää ampujien ajatuksia ja taustoja kirjassaan Kouluampujat, minsi nuori tappaa? (BTJ Kustannus 2009). Langman on tutustunut tuhansien sivujen materiaaliin, nuorten päiväkirjoihin ja nettikirjoitteluun, perheisiin, ystäviin, koulutovereihin. Hän on sanan mukaisesti mennyt joukkomurhaajien pään sisään.
Lopputulos Langmanin tutkimuksissa on, että merkit seurauksista on ollut näkyvissä.
Pelottavaa, miksi kukaan ei kuitenkaan ole niitä huomannut?
Langman jakaa nuoret kolmeen luokkaan: psykopaattiset, psykoottiset ja traumaattiset kouluampujat. Alalajeja on muutama, mutta kategorioita on siis kolme.
Langman kaataa systemaattisesti median välittämät kliseet ampujista. He eivät ole eristäytyneitä, heitä ei ole kiusattu koulussa jne. Heitä on saatettu kiusata koulussa, mutta se on alkanut ampujasta: hän on ollut kiusaaja ja muut ovat vastanneet siihen. Ampuja kokee kuitenkin olevansa uhri.
Ampujat eivät ole erakkoja, päin vastoin, se voivat olla hyvinkin suosittuja, urheilullisia, menestyvät hyvin koulussa.
Mutta yksi asia nousee esiin: heidän itsetuntonsa miehinä on heikko. Heillä ei ole tyttöystävää.
Usein uutisissa todetaan, että ampuja on katsellut väkivaltaelokuvia tai pelannut väkivaltaisia pelejä. Langmanin mukaan näin on, mutta nuoret eivät ole katsoneet tai pelanneet väkivallan itsensä takia vaan siksi, että väkivallalla osoitetaan miehisyyttä, hallitaan muita. He ovat oppineet niistä mallin, jonka mukaan väkivallalla voi hallita niin toisten kuin itsensäkin elämää.
Tutkitut amerikkalaiset kouluampujat ovat tunteneet suurta kiinnostusta aseisiin ja pommeihin. He kaikki ovat olleet hyvin vihaisia. Heillä on ollut vaikeuksia tyttöjen kanssa... Yhtäläisyyksiä löytyy useita.
Jouillakuilla on ollut harhoja ja he ovat kuulleet ääniä. Joillakuilla on lapsuuden seksuaalisen hyväksikäytön trauma.
Peter Langmanin kirja kannattaa lukea. Vaikka se on raskas ja ahdistava, se antaa ajattelemisen aihetta. Se antaa myös työkaluja kuunnella nuoria uudella tavalla, poimia hälyttäviä sanoja ja käytösmalleja.
Kirja pitäisi kulua jokaisen kasvattajan käsissä. Sillä vastuu ei aina ole vain omasta lapsesta vaan myös hänen tovereistaan, koko yhteisöstä.
Ihmettelen, miksi kirjaa ei ole nostettu julkisuuteen? Myös jokaisen toimittajan pitäisi se lukea. Tiedän, että uutisointi on hektistä, tietoa pitää saada ulos nopeammin kuin kilpailija. Mutta silti pitäisi olla aikaa paneutua sanoihin joita käyttää ettei syyllistä syyttömiä.
Vaikka kodin vaikutus on suuri, ei kaikki kuitenkaan ole välttämättä kodin syytä. Perhe joutuu kantamaan syyllisyyden taakan koko loppuelämänsä siinä missä uhrienkin omaiset ja läheiset joutuman elämään surunsa kanssa.
Kouluampuminen ei ole mustavalkoinen. Se on syyn ja seurauksen ketju.
Peter Langmanin kirjassa kehotetaan vanhempia olemaan rehellisiä, "Älkää valehdelko suojellaksenne lapsianne". "Jos koulu on huolissaan lapsestanne, suhtautukaa siihen vakavasti" Langman toteaa.
Viranomaisiin pitää ottaa yhteyttä jos epäilee jotain tapahtuvaksi. On parempi olla väärässä kuin joutua katumaan ettei sittenkin kertonut!
Suosittelen lukemaan kirjan. Ajatuksella!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti