minäkuvan muutos

Varmaan jokaisella ihmisellä on mielikuva itsestään - mikä, mitä ja minkälainen olen. Sen mielikuvan muuttaminen perustuen realiteetteihin on hyvin vaikeaa.
Minä olen aina pitänyt itseäni melko mukavana ja jonkin  verran älykkäänäkin ihmisenä. Siihen ajatukseen on ollut hyvä kietoutua: pidetty, hauska, älykäs, hyvä keskustelija, kaikkien kaveri.

Vuosien saatossa, ja eritoten nyt kun on pois työelämästä koko kuva on heittänyt häränpyllyä. Pakko myöntää. Ja vähän hävettää.

Olen summannut ystäväpiiriäni ja tuttaviani Pieksämäellä. Erityisesti miehiä. Jokainen joka on ystäväni on ollut naapurini tai työtoverini. Jokainen tuttavani on alkujaan lasten isä tai työssä haastattelemani henkilö.
Kun muutimme aikanaan paikkakunnalle, kuvittelin että meidät jotenkin huomattaisiin uusina tulokkaina. Kenies huomattiinkin, mutta ei ihmeemmin kiinnostanut.
Jo vuosia sitten tajusin, ettei kukaan haastattelemani mies ole koskaan ikinä haastattelun lopuksi todennut että mennäänkö vaikka kahville, olisi mukava jutella!

Eli en ole ollut millään tavalla kiinnostava, niin, että joku olisi vaivautunut tutustumaan lähemmin. Huomautettakoon nyt, että en ole ollut miestä metsästämässä, vaan pohdin sitä, miten ihmiset "tutustuvat".

Matti Vanhanen ja Susanna nyk. Ruusunen kohtasivat netissä ja tapasivat Ikeassa! Olen minäkin käynyt Ikeassa, mutta en netissä, siis senssipalstalla. Koskaan. Ikinä.

Palatakseni minäkuvaani, olen siis joutunut luopumaan kohdasta kiinnostava.
Entä sitten hauska? Varjelkoon, tässä hävettää. Jutuilleni on naurettu ihan kippurassa. Mutta onko se kuitenkin ollut vain velvollisuudentuntoa kun ei ole haluttu loukata? Vähän niin kuin teeskennelty orgasmi? Mutta entä vedet silmissä joita olen kuvitellut naurunkyyneleiksi?

Älykkyyteni jouduin nollaamaan siinä vaiheessa kun tyttärentyttäreni oppi puhumaan. Koskaan en ole tuntenut itseäni niin pieneksi kuin silloin kun tytön kanssa etsimme jotain kadonnutta tavaraa. Totesin lopulta, että "jospa Jussi-nalle tietäisi missä se on?": Siihen pieni tyttö totesi silmät suurina että "mummu, Jussi-nalle on pehmolelu, ei se voi tietää!". Lattia aukea ja nielaise minut!

Työvuosien aikana kavereita oli paljon, olalle taputtajia ja kaupassa juttelijoita riitti. Mutta kun jäi pois töistä, ei ollut enää hyödyllinen kenellekään. Edes sähköpostiin ei enää vastata! Mielenkiintoista.

Tietenkin jokainen rakentaa oman minäkuvansa itse. Mutta siksi sen muuttaminenkin kai on niin vaikeaa. On pakko myöntää että on ollut hölmö ja sinisilmäinen uskoessaan olevansa kaikkien kaveri. Mutta karavaani kulkee.

Voinko nyt katsoa kasvaneeni ihmisenä kun tunnustan tosiasiat? Kun myönnän etten ole hauska ja haluttava - seura -, en älykäs keskustelija tai kriittinen kestustelujen herättäjä? Minä voin.

Olen ihan tavallinen vanha nainen joka mielellään muistelee vanhoja hyviä aikoja, kaipaa Kekkosta ja aloittaa lauseen "kuin minä pienenä...". Eikä 30 vuotta nuoremmat edes tiedä  mistä puhun!

Kaikesta huolimatta olen edelleen vahva kulttuuri- ja yhteiskuntapoliittinen vaikuttaja - pääni sisällä. Olen koukussa Yle Puheeseen, josta saan tietoa ja pohdiskeltavaa sekä erityisesti päivittäisen addrenaliilipläjäyksen.

Rakastan kutomista, ja teippaan tuppoja sormiini kun sukkapuikot hiertävät. Luen kirjoja intohimolla, siunattu kirjasto. Kasvatan ikkunalaudalla siemeniä nähdäkseni joka kevät kasvun ihmeen. Vietän mahdollisimman paljon laatuaikaa lapsenlasteni kanssa, koska he ovat syy nousta sängystä joka aamu.

Olen siis muuttanut minäkuvaani: olen reilusti vanha nainen, koko sydämestäni mummu!