paluu menneisyyteen

Onko väärin toivoa sairastuvansa dementiaan? Siis jos saisi/pitäisi valita?
Demenetiasta sanotaan, että siinä lähimuisti katoaa ja mieli palaa menneisyyteen. Onhan monta kertaa kuultu, miten mummut palvelutalossa heräävät ja nousevat kukonlaulun aikaan - lähteäkseen lypsylle.
Heidän mielensä lienee palannut aikaan, joka oli työntäyteinen: lehmät oli llypsettävä, perhe ruokittava, maa kylvettävä ja sato korjattava. Elämässä oli tärkeitä tehtäviä. Koko elämä oli tärkeää.

Minä en haluaisi palata takaisin työhön, jos saisi valilta, sen voisi unohtaa. Mutta en koskaan olekaan kokenut olevani työorientoitunut. Olen ollut äiti, jonka vain piti käydä töissä jotta perheellä olisi ruokaa.
Mutta olisi ihanaa palata aikaan, jolloin lapset olivat pieniä ja innostuivat uusista asioista, keksivät kolttosia, aloittivat koulun, oppivat uutta.

Lähimuistista haluaisin ottaa mukaan lapseni lapset. Heitä en missään tapauksessa halua unohtaa. Mutta jos voisi tehdä niin kuin kummitätini: hän kuvitteli että vanhempi tyttäreni olin minä pienenä.
Kummitätini oli elämänsä loppuvuodet lähes vegetatiivisessa tilassa sairaalassa. Häneen oli hyvin vaikea saada minkäänlaista kontaktia. Hän eli menneessä, mielikuvitusmaailmassaan.
Kun häneltä kysyi, onko käynyt vieraita hän poikkeuksetta vastasi ei ole. Vaikka edelliset vieraat olisivat tulleet käytävällä vastaan. Kaikki muutkin vastaukset olivat joko kyllä tai ei.
Mutta tyttäreeni hän reagoi. Hän ei kääntänyt katsettaan pienestä tytöstä hetkeksikään. Lopulta hän hyvin hiljaisella äänellä sanoi Eeva.

Oma äitini ei sairastunut dementiaan vaan vanhuusiän vainoharhaiasuuteen. Hänen harhansa eivät olleet mukavia. Päin vastoin, ne olivat lähinnä painajaisia. Hänelle ne olivat hyvin tosia ja hän syytti meitä muita salaliitosta kun emme tarinoita uskoneet.
Se ei tuntunut mukavalta. Näki, että hänelläkin oli paha olla. Mutta hän ei ollutkaan palannut menneeseen vaan harhoihin.

Isäni oli myös harhainen. Mutta hän palasi niin lukemattoman monen kohtalotoverinsa tavoin sodan taistelukentille. Hän palasi nuoruuteensa, jonka sota vei. Mutta myös hän palasi aktiivisiin työvuosiinsa. Hän oli usein työpaikallaan ja hermoili aikatauluista. Oikeastaan eivät hänenkään ajatuksensa kovin iloisia olleet.

Mikä sitten olisi aika johon haluaisi palata? Jokaisessa päivässä on ollut niin sadetta kuin paistettakin. Onko sittenkään mukavaa palata menneeseen?
Kuulin vanhuksesta joka matkusti. Hän vain laittoi silmänsä kiinni ja lähti. Oikeassa elämässä mummo ei todellakaan ollut matkustellut. Mutta hän piti matkakertomuksista ja teki mielikuvitusmatkoja ympäri maailman.
Suvun tapaamisissa kävi monta kertaa niin että sukulaiset vain totesivat että "jaaha, mummo on taas maailmalla!", kun mummu näytti nukkuvan lempeä hymy huulillaan.
Sillä ei ollut mitään tekemistä dementian kanssa. Hänellä vain oli ihanan loistava mielikuvitus joka kantoi maailman ääriin.
Sen kuin oppisi!

Oikeastaan ei ehkä kannata toivoa dementiaa. Koskaan ei tiedä, mihin palaa.
Eihän elämän pullastakaan voi vain poimia rusinoita!