valokuvia

Meidän talon ihanuus – ja kirous on valokuvat. Ne ovat tietenkin aarteita, mutta kun niitä on tuhansia.

Minkä tahansa kaapin tai laltikon avaa, syliin vyöryy valokuvia.

Jostain käsittämättömästä syystä koko meidän sukumme on ollut kova kuvaamaan.

Olen aina ihmetellyt sitä, kenellä on jo 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ollut kamera? Oletettavaa on, että kamera on tuohon aikaan ollut kallis ja harvinainen. Valokuvat käytiin ottamassa studioissa. Jokainenhan on nähnyt kuvia syntymävanhoista nuorista pareista kihla-- tai hääkuvassa: nainen istuu ja mies seisoo viistosti hänen takanaan, käsi naisen olkapäällä.

Mutta minun kaappini on täynnä valokuvia joissa on talon kissa kuistin portailla, kolme vasikkaa, pelkkä talo tai navetta.

Eli filmiä on poltettu täysin siekailematta. Tai ei edes filmiä vaan silloinhan negatiivit olivat lasilevyjä.

Meillä on jopa yksi vanha peltilevynegatiivikin.

Koska valokuvat olivat mustavalkoisia ne ovat säilyneet hyvin. Studiokuvat sen sijaan ovat useat haalistuneet ja muuttuneet ruskeiksi. Mutta ne ovat jo esineinä upeita.

Tuhlaukselta tosin tuntuu sekin, että kopioita kuvista on useita.

Mielenkiintoista on se, että valokuvausta on mitä ilmeisemmin harrastettu niin isäni suvussa kuin äitinikin. Äitini isä on perisavolaista sukujuurta, Maaningan Lyytikkälän kylän Lyytikäisiä. Äitini äidin suku on pohojalaasta, Kauhavalta ja Härmästä. Mahtipontisesti sukunimikin oli Suomi.

Isäni isän suku pakkomuutettiin Ruotsin vallan aikaan Mäntyharjulle. Hänen perheensä oli täysin ruotsin kielinen. Isän äidin suku, Idström, myöhemmin Iisalo, puolestaan on helsinkiläisnen. Isän äiti mamma oli puhtaasti suomen kielinen mutta hyvin ruotsinmielinen.

Äidin isä Arvid Lyytikäinen oli konemestari. Hän seilasi laivoilla maailman laidalta toiselle. Mutta kun Helsinkiin aikanaan tuli ensimmäiset nostokurjet, hän sai ne vastuulleen.

Äidin äiti Signe oli tavan mukaan kotirouva.

Isän isä Hjalmar Forslund oli kirjanpainaja mutta sielultaan taiteilija. Hän maalasi tauluja.

Isän äiti oli myös kotirouva.

Isälläni oli leegio vanhapiikatätejä joista suurin osa työskenteli, ruotsinkielisiä kun olivat, Stockmannin kassoina.

Yksi tädeistä, Olga, oli valokuvaamossa retusoija eli siis hänen työnsä vastasi nykyistä kuvankäsittelijän työtä.

Olga-täti oli myös taiteilija. Hän piirsi huvikseen katunäkymiä, vähän Lotrec-tyylisiä kohtauksia. Kuvissa oli aina jotain hauskaa tai hassua.

Yllättäen kuvat saivat suosiota, ja Olga Forslundin piirroksista on ollut useita näyttelyitä Helsingin kaupunginmuseossa. Niitä on myös käytetty kirjoissa kuvaamassa silloista aikakautta.

Silmää siis suvussa on ollut. Mutta että kamera? Kellä, millainen?

No minun ensimmäinen kamerani oli paljekamera. Muistan vieläkin, miltä filmirullan puupuola maistui.

Myöhemmin sain isäni Rolleicordin.

Nyt olen alkanut käydä läpi koko valokuvakokoelmaa. Hankalaa on se, ettei kuviin ole merkitty henkilöiden nimiä eikä vuosilukuja. En siis vanhoista kuvista tiedä, keitä he ovat.

Albumeita ei suvussa ole koskaan harrastettu, eli kuvat o0n vain arkistoitu laatikoihin.

Tähän mennessä olen selvittänyt omat kuvani, toisin sanoen itse ottamani kuvat. Olen poistanut kaikki pilalle menneet, maisemat joista en muista mistä ne ovat ja sellaiset, joilla ei yksinkertaisesti ole mitään arvoa.

Yksi suuri lipastonlaatikko vapautui.

Nyt ostin laitteen, jolla diakuvat voi skannata tietokoneelle. Se työ on meneillään. Dialaatikoitakin on kymmeniä.

Olen myös kehitellyt systeemiä jolla suojata lasinegat niin, ettei valo niitä haalista. Teen kokeen ja päällystän lasilevyt uv-säteitä läpäisemättömällä kalvolla ja katson, voiko niitä pitää esillä.

Olen keskustellut kalvosta Aritean Tea Sipisen kanssa. Häneltä saan kalvoa, jota kokeilen.

Tuntuu että olen aloittanut ikuisuusprojektin. Ainakin perälauta vuotaa pahasti, sillä vaikka saan jonkin sortin rotia vanhoihin kuviin, uusia otetaan perheen jälkikasvusta ihan kiitettävää tahtia.