Joinakin aamuina on ihan käsittämättömän hienoa vain jäädä asumaan aamutakkiin ja kömpiä kahvikupin kanssa takaisin sänkyyn odottamaan, että nousevan auringon valo voittaa kirkasvalolampun.
Tänään oli juuri sellainen aamu. Lopetin illalla Liza Marklundin kirjan Paikka auringossa. Heti aamulla tartuin Kaarina Lehdon teokseen Ulrike Meinhofista. Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta perustuu Lehdon väitöskirjaan. Aivan hurjan mielenkiintoista. Tutkimukset on kirjoitettu proosaksi eli siis helppolukuiseksi tarinaksi Meinhofin elämästä kulttuuriperheen tyttärestä pahamaineiseksi terroristiksi.
Kirjoista puheen ollen paras ikinä lukemani kirja on Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo. Kirjan on kustantanut Otava. Tarja Härkösen huikea suomennos on todellinen lukuelämys.
Ostin kirjan ruokakaupan hyllystä ihan vain sen takia, että se oli paksu. En tahtonut malttaa laskea sitä käsistäni kerran aloitettua lukemisen. Välittömästi hankin kirjailijan toisen suomennetun teoksen Enkelipeli - enkä pettynyt silläkään kertaa.
Kirjat olivat niin upeita, että kesti kauan aikaa ennen kuin voin aloittaa minkään muun kirjan lukemisen.
Ennen joulua kävin Helsingissä, ja ainoa kauppa johon itseni sisään laskin oli Akateeminen kirjakauppa. Ostin kolme englanninkielistä pokkaria, joista yksi on Zafónin vasta ilmestynyt The midnight palace. Säästelen sitä pöydällä ja pitkitän nautintoa. Ihana tunne tietää, että se on odottamassa.
Samoin odottaa yhden lempikirjailijani uusin teos The time of my life. Kirjailija on irlantilainen Cecelia Ahern. Nicholas Sparksin uusimman ahmaisin saman tien. Sparks kirjoittaa epätavallisia rakkaustarinoita, kannattaa kokeilla.
Onnea on oma piha, vaikkakin pieni. Kun haluaa pitkittää aamua, voi koirat laskea ensihädälle pihalle. Jossain vaiheessa on tietenkin lähdettävä niiden kanssa ulos oikein kunnolla.
Tyttäreni seitsenvuotias koira on verrattain rauhallinen. Se kulkee tarkasti uutiset haistellen, mutta oma nuori koirani ei malta kuin lukea otsikot.
Ulkoiloulenkkien pelastus minulle on mp3-soitin, jonka sain toissa jouluna joululahjaksi. Laite koukutti heti, ja nyt siinä on muutama sata lempikappalettani, muun muassa Abban koko tuotanto, Phil Coulteria, The Priestin pari levyä, Il Divoa, Modern talkingia ja viimeisintä löytöäni The Celtic Thunderia.
Kuljenkin siis ympäri kylää hirveästi fiilistellen.
Huono puoli nappisoittimessa on se, että ihan väkisin joskus alkaa laulaa mukana. Olenkin varoittanut naapureita siitä, että jos yhtäkkiä alan kuistilla ujeltaa, mitään hätää ei ole vaan innostun laulamaan musiikkia, jonka vain minä kuulen.
Kesällä jouduin varoittamaan naapureita myös siitä, että minulla ei tosiaankaan ole meneillään mitkään örvelöbileet keskellä päivää. Siltä saattoi kuulostaa, koska kuuntelin Veikko Sinisalon lukemaa Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta äänikirjana!
Tänään siis aamu alkoi kahvin ja kirjan seurassa ennen Abba-sessiota Pieksänjärven rannassa. Joskus aamuiset toimet saavat itseni nauraan ääneen: ensimmäiseksi otan suusta pois hampaiden välissä yöllä pitämäni purukiskon. Silmiin laitan piilolasit ja korviin kuulokojeet. Ai niin, ja käsissä pidän yöllä rautavahvikkeisia rannetukia. On siinä mummulla rekvisiittaa.
Pahuksen peili
Olen vakaasti sitä mieltä, että yksi ihmiskunnan tuhoisimmista keksinnöistä on peili! Se jos mikä on kautta aikojen saanut paljon pahaa aikaan. Siksi yritänkin välttää peiliin katsomista viimeiseen saakka.
Meillä on yhden ainoan kerran ollut luokkakokous, joskus parikymmentä vuotta sitten. Tapasimme ravintolassa. Kun olimme kokoontuneet, luokkamme pojat totesivat, että Eeva oli ainoa nainen joka tuli suoraan vaatenaulakolta pöytään ilman, että ensin kävi vessassa peilaamassa!
Joskus on tietenkin pakko katsoa peiliin. Olen aina ollut sitä mieltä, että huoliteltu ulkonäkö on kunnianosoitus muita ihmisiä kohtaan. Siksi oli pakko ennen töihin lähtöä vilkaista omaa kuvaansa.
Hiukseni ovat tumman harmaat, harmaammat kuin maantie. Vuosia pidin niitä puolentoista sentin mittaisina, sillä kampaus oli helppo. Vähän vain geelillä piikkejä.
Mutta sitten ystävättäreni komensi kasvattamaan hiuksia pitemmiksi. Annoinkin siis niiden kasvaa vuoden, mutta eivät ne silti ylettyneet takaa kiinni.
Joka siunaaman kerta peiliin katsoessani vastaan tuijotti äitini. Hänellä oli tismalleen samat hiukset, silmälasit ja alaspäin kääntyneet suupielet.
Niinpä lopulta juuri ennen joulua leikkautin haiveneni taas lyhyiksi. Ei kuitenkaan sentin sängeksi tällä kertaa.
Pakko tunnustaa, että rakastan tulipunaista huulipunaa (muista ikäsi!!!). Se ei tietenkään ole paras väri ikääntyvälle naiselle: on huulijuonteita ja ennen kaikkea na alaspäin kaartuvat suupielet eli bulldoginposket.
Juonteita vastaan olen antanut pigmentoida huuliin rajaukset. Myös silmäluomiini on pigmentoitu rajaukset. Näin kasvoihin on saatu ikään kuin raamit, ja aamusäikäys on pienempi.
Luppaluomet on myös leikattu. Ne on leikattu ihan terveyskeskuksen polilla sen takia, että ne rajoittivat näkökenttää. Leikkauksen suoritti plastiikkakirurgi, vaikka operaatio ei ollut kosmeettinen.
Uskokaa, että tyttäreni valokuvasi koko operaation! Lääkäri jopa pyysi saada kopiot kuvista itselleen, sillä kuten hän sanoi, omia operaatioita kun ei koskaan tule kuvattua.
Pari vuotta sitten Kauneus ja Terveys -lehden entinen päätoimittaja Irmeli Castrén sanoi, että iho ei tarvitse rasvaa vaan öljyä. Tietenkin aloin heti käyttää öljyä, vaikka hurjan mielelläni käyttäisin kaiken laisia voiteita. Öljy sen sijaan on halvempaa ja sitä on aina jossain muodossa keittiössä.
Öljyn käyttämisessä kasvoissa on vain se huono puoli, että aamulla joutuu kaivamaan itsensä esiin koirankarva-hämähäkkiverkon sisältä. Karvat tarttuvat öljyiseen ihoon yön aikana kuin märkä huopa!
Kuten huomataan, yritän siis hoitaa itseäni, vaikkakin peilin ulkopuolella. Pienet tyttärentyttäreni kuitenkin pitävät minut tiuksati tilanteen tasalla muistuttamalla, että "kun sinä mummu olet niin vanha ja ruttuinen!". Varjelkoon, jos sen sanoisi joku aikuinen!
En ymmärrä ihmisiä, jotka tarkastelevat kuvajaistaan kaikista mahdollisista heijastavista pinnoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti